Historia velvoittaa: euroviisut

Katsoin euroviisut ensimmäisen kerran vuonna, jolloin Waterloo voitti. Abban saundi ei vielä silloin saanut täysin hurmaantumaan, vaikka en muista biisiä huononakaan pitäneeni. Minun suosikkini oli Olivia Newton-Johnin Long Live Love. Jotenkin, jälkikäteen täysin käsittämättömällä tavalla, se hurmasi melkein-kymmenvuotiaan sydämeni. Tulevasta Grease-tähdestä tuli kertaheitolla idolini, jonka uran alkuaikojen kantribiisejä kuuntelen silloin tällöin yhä edelleen (hänen versionsa Dolly Partonin Jolenesta on vähintään alkuperäisen veroinen). Mainittakoon, että euroviisut tekivät minusta myös Jill Johnson -fanin. Ah Birminghamin legendaarista finaalia!

Eilisiltana hurmasi taas Ruotsi. Melodifestivalenin finaali oli hienoa viihdettä, kuten tapana on. Mukana oli tottakai se pakollinen kansansuosikki-huumoripläjäys, ruotsalainen duurivoittoinen iskelmäkappale, joka ei vain aukea minulle (muutenkin olen sitä mieltä, että huumoripläjäykset euroviisuissa voisi kieltää). Tällä kertaa pläjäyksen esitti Rolandz uskomattomassa stailauksessa. Edes joulukuuseni ei yllä samalle hopeanhohdon tasolle. Muuten kisattiin ruotsalaiseen tyyliin riemullisen vakavamielisesti. Voittopuolisesti taitavia laulajia, tarttuvia kertosäkeitä ja huipppuunsahiottuja koreografioita (olen kylläkin sitä mieltä, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan tanssiryhmien liikkeet ovat olleet lähes aina samat), videoita ja rekvisiittaa. Esiintyjien puvutkin ovat yleensä viimeiseen asti mietittyjä – ja aika useinhan onkin niin, että Ruotsin voittaja esiintyy samassa asussa myös Eurovision laulukilpailun finaalissakin toukokuussa. Mello on naapurissa koko vuoden kestävä projekti, minkä tosiasian näkee ja kuulee kaikesta. Vakaa tulkintani on, että lähestulkoon kaikki finaalin kappaleet olisivat voittaessaan olleet toukokuun finaalissa, eli ruotsalaisten ei tosiaankaan tarvitse murehtia, pääsevätkö he finaaliin – he miettivät, miten he saisivat tehtyä kaulaa Irlantiin. Stressinsä kullakin.

Voi sanoa, että toukokuussa, finaalin jälkeen, yleensä jo voittokappaleen soidessa uudelleen ja lopputekstien pyöriessä, päätän, että tämä oli tässä, ei enää. Ei enää koskaan euroviisuja, huonoja biisejä, ihmeellisiä naapurinäänestämiskuvioita. Menee kahdeksan kuukautta, tulee tammikuu ja jo alan merkkailla kalenteriin karsintoja ja finaaleita. Kun olen aina ennenkin… Historia velvoittaa, en voi jättää väliin.

Koska olen elänyt ennen internetiäkin, on ollut vuosia, jolloin ei ole ollut mahdollista nähtä viisuja. Yhdysvaltain-keväänä 1984 koko homma saikin jäädä väliin, kun viisut voitti kultakenkäinen iloinen ruotsalaispoppoo. Aivan koko elämää ei ole voinut järjestää viisujen mukaan, mutta yleensä kisan näkee, jos oikein panostaa. Olen katsonut reissuilla finaaleja niin Britanniassa (ja ollut siellä äänestämässä Lordia voittoon!), Hollannissa kuin Italiassakin.

Suomen karsinnat, Ruotsin karsinnat, semifinaalit ja finaalit on viimeiset vuodet tullut ihmeteltyä. Tietysti olen katsonut esikatselut ja aivan viime vuosina jonkin verran olen katsellut ja kuunnellut myös kappaleita etukäteen. Ehkä olen siis jollain tasolla viisufani. Tänä vuonna meni naapureiden karsinnat ilman minua, sillä en ainakaan havainnut niitä Teeman ohjelmistossa (minulla ei näy ruotsalaiskanavia). Ehkä hyvä niin, sillä on ruotsalaisissakin yrittäjissä nimittäin joka vuosi paljon moskaa. Juuri moska on se, joka joka vuosi saa minut päättämään pysyvästi viisuharrastukseni… ja toivo moskattomuudesta palaamaan ruudun ääreen. Jok’ikinen vuosi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Birminghamin legendaarinen finaali tasan kaksikymmentä vuotta sitten on ainoa, jonka olen katsonut kokonaan kahdesti. Olen myös kuunnellut sen kappaleita jälkikäteen lukemattomia kertoja. Vaikka viime vuosikaan ei ollut lainkaan aivan karmea, kisasihan siellä voittajan lisäksi monta hyvää, esimerkiksi oma suosikkini Occidentali’s Karma, Birminghamin toistumisen odotuksessa palaan ruudun ääreen tänäkin vuonna.

Ja nyt! Toivo on herännyt. Vaikka Ruotsi ja Suomi lähettävät tänä vuonna viisuihin perinteiset ruotsipopit ja Tanska viikinkilaivalla viilettäviä sankareita (ja Norja kerää pisteet Alexander Rybakin karismalla ja viululla, ei voi mitään), monet muut maat ovat päättäneet palata ajassa takaisin, kuin Birminghamiin konsanaan.

Pitkästä aikaa ainakin esikatseluvideoiden perusteella on odotettavissa reilusti muutakin kuin englanninkielistä laulamista. Finaalissa jo olevista kuudesta maasta neljällä on ei-englanninkielinen kappale – ainakin vielä. Portugalin Amar pelos doisin voitto mitä epätodennäköisimmällä kombinaatiolla on siis saanut (viisutyyliin) jäljittelijöitä. Tämän viisufanin sydän sulaa: Kreikallakin on taas tunnelmaltaan kreikkalainen, kreikankielinen biisi. Vihdoin! Heillä on planeetan kaunein kieli, käyttäisivät sitä, olen tuskastellut jo vuosia. Kreikan kielen korvia hivelevän kauneuden lisäksi luvassa on ihanaa slaavilaista tuskaa kielellä, jota en alkuunkaan ymmärrä, mikä on usein viisuissa vain hyvä. Ja italiaa, ranskaa… Kyllä, kiitos. Toukokuun kahdeksas, tule jo.

 

 

 

 

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Historia velvoittaa: euroviisut

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s