Kööpenhaminan Linnasaaressa, mahtavan Kuninkaallisen kirjaston takana, on pieni, turhankin huonosti tunnettu helmi, Tanskan juutalainen museo (Dansk jødisk museum). Kun eilen muistettiin vainojen päättymistä 75 vuotta sitten monin hienoin menoin, ajattelin kirjoittaa tästä pienestä helmestä. Tämä siksi, että meidän pitäisi muistaa joka päivä.
Pieneen museoon sukelletaan kuin kellariin, mutta sisällä aukeaa ihmeellinen, Daniel Libeskindin (s. 1946) suunnittelema, kaikkiin suuntiin avautuva, uskomaton, jopa pyörryttävä tilan tuntu.
Libeskindin museota voisi pitää käsitemuseona, sillä sen arkkitehtuuri rakentuu mitsvan käsitteen ympärille. Mitsva tarkoittaa hyvää tekoa tai velvoitetta tehdä oikein. Sanan hepreankielinen kirjoitusasu on inspiroinut museon suunnittelua ja sen logon.
Näyttelyssä mitsva on erityisesti tanskalaisten päätös olla luovuttamatta juutalaisia natseille vuonna 1943. 7000 tanskanjuutalaista ehti päästä turvaan Ruotsiin, mutta 472 joutui Theresienstadtin keskitysleirille. Suurin osa heistä selvisi vainoista kuuluisan Valkoisten bussien operaation ansiosta.
Yhdestä taulusta kävi myös ilmi, että Tanska oli vastaanottanut kolmisentuhatta Puolan juutalaista myös vuosina 1969–1971. Peräti 16 000 juutalaista pakeni Puolasta tuolloin antisemitismiä. Tuo oli pala historiaa, jota en ollut aiemmin tuntenut lainkaan. Näitä hyviä ja oikeita tekoja muistetaan museon tarkkaan harkituissa esillepanoissa.
Museo esittelee monipuolisesti juutalaisten neljäsataavuotista historiaa Tanskassa, heidän uskontoaan, työntekoaan ja arkielämäänsä. Kuin korostamaan hyvien tekojen voimaa, niille on annettu museossa paljon enemmän tilaa kuin kaikkein pahimmille teoille, juutalaisvainojen kauheille seurauksille.
Paitsi eilinen muistopäivä, myös eräs tänään (28.1.2020) lukemani teksti sai minut palaamaan mielessäni Kööpenhaminan Linnasaaren hienoon museoon. Helsingin Sanomien kolumnissa kirjoittaa toimittaja Pauli Jokinen otsikolla ”Historioitsijoiden pitäisi keskittyä enemmän tulevaan”. Hän katsoo, että meillä historioitsijoilla olisi paljon annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta toteaa osuutemme julkisessa keskustelussa olevan vähäinen. Hänen ajatuksensa on noussut tulevaisuuden haasteisiin liittyneestä A-studion keskustelusta, johon, hän huomioi, ei ollut kutsuttu yhtään historioitsijaa. Kiitos havainnosta!
Tähän haasteeseen voinee vastata, että on median helmasynti ainakin meillä Suomessa unohtaa historiantutkimuksen anti tämän maailman ja tulevaisuudenkin ymmärtämisessä. Kyllä meillä sanottavaa olisi, vaikka oraakkeleiksi emme ryhdykään. Meitä ei vain aina hoksata kutsua. Historioitsijan ammattitaidon ytimessä on vanha kunnon lähdekritiikki, minkä vuoksi me perustelemme asioita lähteillä. Jos me teemme luotauksia tulevaan, ne pohjautuvat laaja-alaiseen ymmärrykseemme siitä, miten menneisyys on rakentunut.
Mitä minä sitten sanoisin, jos vaikka A-studiossa keskustelisin tulevaisuudesta, vaikkapa tulevaisuuden mahdollisista kehityskuluista? Tai mitä sanoisin tulevien vainojen mahdollisuudesta niille, jotka ovat pelästyneet turkulaisen synagogan tuhrimista muistopäivänä? Sanoisin, että tulevaisuutta voi ja pitää rakentaa katsomalla myös menneisyyteen. Otetaan siis oppia menneisyyden tanskalaisista. Tulevaisuudelle voisi olla hyväksi opiksi vaikkapa laina juutalaisesta kulttuurista, sen hyvä käsite mitsva. Meillä on velvollisuus tehdä hyvää.
Ps. Jos Sinua kiinnostaa lukea lisää Folke Bernadotten uroteosta, Valkoisten bussien operaatiosta, Bo Lidegaardin teos aiheesta on saatavilla suomennettuna otsikolla Koodinimi valkoiset bussit. Minerva 2016.
Kirjoittavaksi olioksi 
Hieno artikkeli, Marjo! Asiaa. En ollut moisesta museosta koskaan kuullut. Kiitos sivistysaukon täyttämisestä näiltäkin osin.
TykkääTykkää