Kävelyitä Tbilisissä

Kun on turisti, kannattaa kävellä. Vaikka jalat huutaisivat armoa, nivelet jäykistyisivät helteen tuottamasta nestevajauksesta (eihän sitä voi koko aikaa juoda) ja vaikka hiki virtaa. Miten muuten voisi nähdä luumunmyyjien rasiat tai kukantaimien myyjien tarjonnan? Tai huipputyylikkäiden tyttöjen kulkevan johonkin, keskustellen eloisasti ja poimien matkalla suolakurkkuja sormin suoraan suuresta lasisesta purkista suuhun. (Olisivat tehneet hyvää uhallaankin vielä illan seminaarin jälkeenkin kävelevälle ja tuliaiskasseja roudaavalle turistille.)

Tämä turisti on nyt sen verran kävellyt, että jaksaa ripustella tänne vain muutamia kävelyiltä poimittuja paloja. Puhukoot puolestani.

arkkitehtuureitaIMG_2888
Neuvostoaikaa ja tätä päivää
graffitiIMG_2887
Hei jollakulla täällä on Turun yliopiston kassi! Suurenmoinen emäntäni Eka esittelee graffititaidetta.
NokiaIMG_2849
En voinut vastustaa kiusausta.
tiedeakatemiaIMG_2848
Kauneinta neuvostoarkkitehtuuria: Tiedeakatemian talo

Kansallismuseossa en voinut olla äimistelemättä Georgian arkeologisia rikkauksia. Uskomattomia kulta-aarteita. Silti alla olevat hautajaiskärryt tekivät suurimman vaikutuksen. Hirsisessä haudassa tuollaiset reilut 4000 vuotta ja yhä tunnistaa puuksi!

kukkapannatIMG_2867
Kukkapantoja myynnissä
helvetti
Helvetti on irti, Pyhän Andreaksen kirkossa naapurissani
Astrid
Ilia State -yliopiston kirjakaupasta Ligamuksesta bongattua
Mainokset

Tunnelmia Tbilisistä – Tbilisi thoughts

sulatusuuni
Näkymä vanhasta kaupungista – a view from the Old Town

For an English version, see below.

 

Lasissa kirkkaanvihreää rakuunalimonadia. Voisiko georgialaisempaa ollakaan? Miljoonakaupungin liikenteen tasainen kohina alhaalla jokivarressa. Täältä joenpuoleiselta parvekkeelta näkyy vuorille ja yli kaupungin. Torvet tööttäilevät, pääskyset kaiken yllä. Miljoonakaupunkiin mahtuu ääntä.

Ilia State Universityssä vierailuani emännöivä Eka Tchkoidze kävi eilen vierailulla ja totesi, etten olisi voinut parempaa maisemaa löytää. Olen tyytyväinen lukaaliini. Kirjoitan tätä suurella parvekkeellani ja vilkuilen yhtämittaa iltaan varautuvaa, kukkuloiden ylitse levittäytyvää kaupunkia ja taivaanrannan vuorijonoja. Auringon valaisemat vuoret ovat joka vilkaisulla yhä kauempana. Joki kiirehtii kohti Kaspianmerta. Lämpimän päivän jälkeen janottaa ja täytän lasini nyt ihanan suolaisella bordzomilla.

Huoneistoni toisella laidalla on venäläinen ortodoksinen kirkko ja sen vieressä pienempi ja vanhempi georgialainen kirkko. Palveluksen äänet kantautuvat sisään asti venäläisestä, joka on niin lähellä, että sitä voisi melkein koskettaa parvekkeelta. Sen naapurissa on arvioni mukaan neuvostoaikainen kerrostalo, jossa on sympaattiset lautavärkätyt parvekkeet.

Mikä sulatusuuni tämä kaupunki onkaan! Välillä voisi kuvitella kävelevänsä Pariisin bulevardeilla, välillä tupsahtaa pienille, ihanan rähjäisille kujille, joissa talot ovat pystyssä lähinnä varmaan vain hyvällä tahdolla. Lämpimien rikkivesilähteiden päälle rakennetut kylpylät hönkäilevät tuoksujaan. Uskontojen ja temppeleiden kirjoa. Täällä on myös kaunista neuvostoarkkitehtuuria – ja rumaa sellaista. Ja mitä viehättävämpiä kurkistuksia tuon tuostakin:

Pidän erityisesti georgialaisesta tyylistä ja aivan erityisesti siitä, joka on imenyt vaikutteita persialaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista. Talojen parvekkeet ovat hurmaavia ja Orbelianin kylpylän fasadi on vertaansa vailla. Täällä Silkkitie herää eloon. Ja voi kulkea Marco Polonkin jalanjäljissä.

Orbeliani
My glass is filled with bright green tarragon lemonade, the epitome of Georgian beverages. I sit on my balcony, writing this, and keep glancing across the immense view in front of me. It spans from the Cathedral in the south to the Caucasus in the North.

 

Maisema
Vanhaa kaupunkia – Old Town

 

 

My apartment building is the neighbor of a Russian Orthodox church and a Georgian one. The Russian one was probably built next to the very old one just to outshine it. It is grand and white compared to the humble Georgian one.

The town itself is breathtaking, and I am not talking only about the views. It is truly beautiful but it is also a melting pot, a mixture of an amazingly old culture – they started to make wine here at least 8000 years ago – and the many kinds of pursuits of modernity: socialist but also very postmodern pursuits. There are many buildings to which modernity I cannot give a name. Well – perhaps just wow-architecture will do?

PyhäYrjö
Pyhä Yrjö on ottanut Leninin paikan pylväännokassa – St George has replaced Lenin as the focal point of the Liberty Square

 

My favorites are, not surprisingly, not the glass palaces of the nouveau riche but the humble apartment buildings of the more ordinary Georgians, especially the older ones with exquisite carpentry. And there are lots of those still here! Naturally, here too, these are in the focus of gentrification. But as long as they (the wealthy locals) keep the buildings in shape and restore them properly, fine, good, excellent.

 

Pushkin
Pushkinkin piti paikallisista kylvyistä – Pushkin already knew that the baths in Tbilisi are without peer.

 

Hyvästi viisut – ei vaiskaan

6f84599a3ae7e89bfd5b45c400692063

Jos jotain olen euroviisujen suhteen oppinut, se on se, etten enää koskaan viisuyönä kello kaksi vanno tämän olevan viimeinen kerta. Ei kannata, sillä katson minä seuraavatkin kuitenkin, jos vain suinkin. Viime yönä en siis vannonut mitään, vaikka aika paljonkin mieli teki. Kun viisujen paras osa on ääntenlasku, on jo oikeasti mietittävä, olisiko parempi panna sekin aika vaikka nukkumiseen. Mutta ei nyt sentään vielä, jos kumminkin vielä Israelin kisat 2019….

Aiemmin kirjoitin mistään mitään tietämättömänä, moniakaan biisejä kuulematta ja esityksiä näkemättä ja siis toiveikkaana, että tästä saattaisi tulla Birminghamin kaltainen viisuvuosi. Ei tosiaankaan tullut, mutta hassua kyllä, yhteinen nimittäjä löytyy: Israelin voitto! Dana Internationalista olin silloin hurmioissani. 20 vuotta on niin pitkä aika ja elämää kulunut välissä niin paljon ja musiikkityylit eläneet elämäänsä ilman minua, etten itse tämänvuotisesta voittajasta aivan hirveästi innostunut (enkä osaa lukea aasialaispopin koodeja ollenkaan). Israel tosin sai minulta kotiraadissa hyvin korkeat pisteet, huit points, mutta lähinnä virkistävyysvaikutuksellaan puuduttavassa kavalkadissa – ja tietysti poliittinen viestihän biisissä on oikein kohdallaan, ja jos Netta on nuorisolle esikuvaksi, vielä parempi.

Niin lattea oli korvaani tämä viisuvuosi, että joukosta ei yksinkertaisesti löytynyt yhtä selkeää suosikkia eikä edes vain yhtä inhokkia. Niitä oli tavattoman paljon enemmän kuin hyviä. Jotenkin muunkielisetkin onnistuivat katoamaan massaan. Ranskalle ja Italialle kunniamaininta sitkeästä itseltään kuulostamisesta. Serbian homma kaatui pökkelömäiseen esitykseen ja biisiin, josta riittävä Balkan-paatos kuitenkin jäi loppukohotuksen muodossa valitettavasti puuttumaan. Mainittakoon, että Serbian Molitvaa voisin kuunnella vieläkin. Ehkä lisäänkin sen soittolistaani. Viro pärjäsi hyvin, mutta selitys lienee enemmän laulajan väristyksiä aiheuttaneen kauniissa äänessä kuin biisin nerokkuudessa tai italian kauneudessa. Albania jotenkin meni ohi ja niin teki Unkarikin, vaikka lajityyppinä nämä oikeasti olivat (Alankomaiden kanssa) eniten minun musiikkiani. Näissä oli ihan samantekevää, millä kielellä laulettiin, sillä sanoista tuskin olisi saanut selvää englanniksikaan. Pidän selkeästä artikulaatiosta, kieli kuin kieli. Mutta se, että ihana Kreikka taivaallisen kauniilla kielellään karsiutui aika heikolla biisillään, oli taatusti kohtalokasta. Pelkään pahoin, että maa palaa Jerusalemissa läksynsä oppineena takaisin englanninkieliseen eurohumppaan. Tuskin Kreikassa jäi Kyproksen menestys aivan huomaamatta, kun esittäjäkin taisi olla Kreikasta…

Ääntenlasku vasta jotain oli. Tietysssä mielessä uusi juryjen ja kansanäänten kaksoisjärjestelmä pitää laskennan kiintoisana. Olihan aikamoista ensin ihmetellä, miten Ruotsi voi menestyä niin hyvin niin epämiellyttävällä biisillä ja sitten katsoa, miten se totaalisesti romahti kansanäänten tultua – sai toki loppusijoituksekseen aivan säällisen, mutta silti romahti! Toiseksi on aika noloa, että juryt, joiden perimmäinen tarkoitus on kai ollut poistaa naapuripolitiikan vaikutus äänestämisestä, toimivat juuri päinvastoin ja vain vahvistivat käsitystä naapurisovuista. Se siitä raatien ammattilaisuudesta, nyt järjestelmän uskottavuus on täysin mennyttä. Ja sitten tietenkin tämä ikuisesti hämmästyttävä Suomi antaa pisteitä Israelille ja Israel Suomelle -kuvio! Ihan hyvä vaan, että Israel antaa pisteitä Suomelle, sillä ei Suomen esitys hävinnyt muiden esityksille tässä kokonaisuudessa niin, että se olisi toiseksi viimeisen sijan ansainnut. Tottahan se vain katosi heikon biisin vuoksi massaan – ja lajityypille varatut äänet viuhuivat Kyprokselle. En edes ala puhua ulkomusiikillisista tekijöistä.

Eurovision laulukilpailu on laulukilpailu, mutta aika usein paras laulu ei voita. Jotta paras laulu löytyisi, kisa pitäisi käydä aivan toisin. Se voisi mennä vaikka siten, että arvotaan halukkaista yksi esittäjä, joka esittää kaikki biisit. Olisi siinä laulajalla laulamista! No, kukapa tuommoista katselisi ja ketäpä kiinnostaisi, joten on parasta pysyä tässä hupsutuksessa.

Kuten nytkin nähtiin, Suomi ei menesty valtavan hyvin (finaaliin pääsy on hyvä suoritus!) koettamalla tehdä euroviisua tai koettamalla kilpailla perussarjassa. Kisavoittoon on räväytettävä jotain raikasta, kuten Saksan Lena tai Norjan Rybak ensimmäisellä kerralla. Tai sitten tunkkaistakin, vanhanaikaista, mutta erilaista. Lordi siis. Tai Conchita Wurst, Dana International tai Salvador Dobral. Hänestä puheen ollen sanottakoon, että Dobralin itserakas kisamusiikin halventaminen meni eilen suoraan sanottuna häpeälliseksi ja oli illan isoin mahalasku. Selvennykseksi huomautettakoon uudelleen, että hän ei ollut suosikkini viime vuonna, vaan Italia.

Olin jo ajatellut, että Suomi ei osaisi hellyttää näissä kisoissa, joten sitä ei kannata tyrkyttää, mutta ehkä sittenkin monien ehdottama Tanhupallo osaisi! Hänessä saattaisi olla sellaista ylirajaista hellytystä, jolla voisi pisteitä irrota. Tai sitten tulisi zero points, mistä sitä tietää, nämähän ovat euroviisut!

Toisaalta, eihän sillä nyt ole niin väliä, ollaanko finaalissa vai ei. Kisat ovat ihan hauskat – tai ainakin pisteenlasku on – joka tapauksessa. Ja jälkijuttua ja näitä analyysejä, kuten tämäkin, piisaa.

Mutta ensi toukokuussa Jerusalem.

Olisiko Netan voitosta paitsi esikuvaksi nuorisolle, myös siemeneksi kohti rauhantyötä?

Seitsemän tähden ******* elokuva

MV5BNjFkZTdlMzktYTljOC00MTgyLWE1NTEtMThjMWE4Mzk2MDg2XkEyXkFqcGdeQXVyOTAzODAwOQ@@._V1_SY1000_CR0,0,736,1000_AL_

Robert Guédiguianin viime vuonna valmistunut Talo meren rannalla (La Villa) on käsittämättömän hyvä elokuva, pökerryttävän hyvä. Annan sille seitsemän tähteä, vaikka maksimi olisi viisi. Onneksi myös yleisö on löytänyt sen; ainakin lauantai-illan näytös Turussa taisi olla viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Elokuvan asetelma ei ole ainutkertainen, sillä se kertoo eläkeikää lähestyvistä sisaruksista, jotka kohtaavat toisensa ja menneisyytensä isänsä saatua pysyvät vammat aiheuttaneen sairauskohtauksen. Tämä tarina kerrotaan mestarillisella tavalla ja se avautuu aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä ei ole mitään imelää, löysää tai liian kuohkeaa. Edes Marseillen seudun rannikko (Méjean) ei kauneudessaan ole liian pittoreski, vaan pikkuruisen kalastajakylän todellisuutta halkoo erittäin äänekäs rautatieviadukti. Ei ole edes kesä vaan keskitalvi ja ihmisillä takit päällä.

Vaikka ohjaaja on aiemmasta taistelevasta yhteiskunnallis-poliittisesta linjastaan siirtynyt La Villassa piirun tai useammankin kohti suuren yleisöön elokuvaa, tämäkin filmi kuvaa kuitenkin kysymystä Marseillen seudun työväenluokasta ja sen elämästä. Fokus on jo tapahtuneessa muutoksessa ja keskiluokkaistumisessa sekä siinä, mitä muutokselle voidaan tehdä – vai pitääkö sille tehdä mitään. Se kysyy myös, onko nuoruudessa pakko roikkua kiinni pakonomaisesti ja onko sovitus ja anteeksianto mahdollinen.

Talo meren rannalla nostaa saarnaamatta ja vastakkainasetteluitta esiin eteläisen Ranskan rajun yhteiskunnallisen muutoksen, rannikon gentrifikaation, sitä tänä päivänä yhtäältä elättävän ja toisaalta tuhoavan turismin ja myös oleellisesti ja koskettavasti Välimeren rannikkoseutujen raastavansurullisen pakolaistilanteen. Pikkukylän kaduilla pakolaisia etsivät, oveen koputtelevat sotilaat rytmittävät elokuvaa.

Paljastamatta liikaa elokuvan juonesta uskallan sanoa, että savukkeilla on tässä elokuvassa erityinen rooli. Tulkitsin savukkeet, tupakoimisen ja tupakoimattumuuden voimakkaina yhteiskunnan muutoksen kuvaajina. Mitä on Ranska, ranskalaisuus ja ranskalainen ilman gauloisejaan? Samanlainen kiintoisa rooli on myös viinillä ja kahvilla – ja vähän mustekalallakin. Kannattaa katsoa yksityiskohtia!

MV5BMTE0NjE4MDgwNjBeQTJeQWpwZ15BbWU4MDI0NTM0MjMy._V1_

Sanattomaksi vetävän hieno on takauma sisarusten nuoruuteen, jossa katsoja kertakaikkiaan ällistyy. Méjeanissa ajelivat sisarukset aidosti nuorina, aivan omina itsenään. Onpa huikeaa. Tällainen on mahdollista vain Guédiguianin kaltaiselle ohjaajalle, joka todella on työskennellyt samojen näyttelijöiden kanssa vuosikymmeniä. Takaumakohtaus on oikea pätkä ohjaajan 1980-luvulla syntyneestä Ki lo sa? -elokuvasta ja mielestäni jo yksinään riittävä syy nähdä tämä elokuva.

Ehkä sittenkin jopa ********.

 

 

To Antrim – Antrimin rannikko, Ulster

I had visited Belfast once before, and remember nothing of it. This is why this time I decided to take a tour of the Antrim coast – because I am a country person, and always enjoy (for me) a rare scenery with no trees.

It was a misty day, but in here you must prepare for it, and worse. An umbrella was a good companion, too. I have to say there were unexpected highlights. I was looking forward to the Giant’s Causeway, and saw it and admired it, but I must admit the dolphins swimming past it stole the show for me, well, along with the grey seal basking in the warmth on a rock much too small for her. I regret I did not carry a proper camera with a zoom lens (nor do I own a digital set anyway); hence no pictures of wildlife. But before we ended up at the Causeway, we drove through some amazing and breathtakingly beautiful landscapes to Carrickfergus for a very short stop. These two pictures are from there:

We continued to Glenarm, and to my surprise, this from the bus window:

saana_IMG_2341
Glenarm

Glenarm looks very much like our own Saana in Lapland!

 

maisia_IMG_2344
Carrick-a-Rede

A good walk in here, in Carrick-a-Rede, but the Rope Bridge was the end of the road for me. No, thank you, never. One doesn’t have to do everything, eh?

 

siltaIMG_2363

Even though it perhaps doesn’t look like it in the picture, there is a hundred-foot (30 m) drop to the not-so-friendly sea below. Even 3 meters and no water below would be too much for me (I get dizzy crossing the Copenhagen-Malmo bridge – in a car!). I do love bridges as constructions but I much prefer them seen from the solid ground.

I took the other path, walked more, and took more pictures. It was a warm day, with no wind at all (not enough to clear the mist), perfect for a stroll, gazing at grazing sheep, listening to the wonderful roar of the waves below, wishing that I could hear it more often.

IMG_2395

In many ways, the highlight of the Antrim coast is the Unesco World Heritage Site the Giant’s Causeway, formed from volcanic matter some 60 million years ago. This is an amazing place, a reminder of the smallness of humans and the utter shortness of our history.

 

 

 

Looking for Titanic

When in Belfast, my dear friends asked me to write to my blog in English. I hesitated, as that would definitely feel awkward (it does): writing in Finnish is difficult, not to speak of the Impossible Lingua Franca… But here we are – I thought, why not? One cannot be perfect so why should one aspire perfection?

I had set one extracurricular goal for my visit to Belfast: Titanic Belfast. There I went. This is a new museum, or rather an experience called Titanic Experience. For this, I had purchased well ahead, online, a White Star Premium Pass to make sure I had a place in the Discovery Tour (a one hour guided tour) at a certain hour.

passi_IMG_2439

For quite the substantial sum of 30 pounds sterling, the pass also gives you access to SS Nomadic, next to the Experience (the museum) itself, a souvenir photo (sorry posterity, I hate those, skipped that) and fairly decent discounts in the restaurants, cafés, and shop. With this pass hanging around my neck I then spent a few hours exploring and experiencing the Titanic Experience in its surroundings.

My visit began with the guided Discovery tour. With an excellent guide, Rob, the hour passed quickly, but very useful for understanding the otherwise hidden (countless hidden) meanings of the museum building itself. Everything is, to a millimeter, thought of – and one way or another corresponds to the actual measurements of the ship Titanic, the shipyard or equivalent: the time it took to build the museum was the same to the minute as it took to build the ship, and so on and so on. The building is shaped like a star, naturally to remind us of White Star Line. The height of the point of the star is exactly the height of Titanic’s bow. This picture, I hope, shows at least a bit the size Titanic was. We tend to think it was quite small – but it really wasn’t.

keula_IMG_2320

I took the picture from high above the ground inside the building, and the ship’s bow is way above. What you see in the front is the place where Titanic was built and where it was launched on 31 May 1911 (the launch took 62 seconds, I learned.).

During the guided tour we also peeked into the past Harland & Wolff offices where the ships, including Titanic, were drawn, planned and designed. Beautiful rooms, now a hotel:

I worried a bit about Titanic Belfast being a cheap tourist trap cashing on the tragic story, which is so many times told that it makes us forget all the other tragic stories on seas, and the lost souls in other ships. To be honest, I was impressed at the fact that this was not the feeling that first and foremost stays with the visitor. Much more than cashing in, the museum gave a very balanced view of one’s ships history but especially of its building. This makes sense as we were on the very location of its building site. Relatively little emphasis, in fact, is given to the passengers, and especially the very few first-class passengers who normally are the ones who are remembered. Much more visible were the workmen. As should be expected, my favorite stop was the Shipyard Ride, in which one was taken in a huge cup around the imagined shipyard. Well-thought-of with noises, heat, winds and all. The Ride was too short, and I should have taken it at least twice, first to just enjoy the ride and the sights, second to listen to the narrator. With my not so perfect hearing and with the narrator’s heavy local accent I had to surrender.

kuppi_IMG_2317
One of the ’cups’ of the Shipyard Ride ready to take passengers.

 

Because of a queue of a significant length, I decided not to go back to listen. There remained a whole lot to see. I also enjoyed very much the theatre where a film about the wreck of Titanic in the depths was running non-stop (and not only because it offered a good place to rest one’s feet).

The interior of Titanic was given a great deal of attention, including samples of copies of carpets and various upholstery fabrics. We saw reconstructions of both first and third class cabins. Here, pictures of both:

As can be seen, the passengers and crew are created as video projections. It is a well-used technique in today’s museums, and works decently – but makes one wait eagerly for a slightly more developed 3D projections. The third class cabin looks very nice, too, doesn’t it? Not so different from today’s train or ship cabins.

For many of the immigrants traveling on Titanic in the hopes of a new and better life in America, I’m sure these facilities were quite nice. In one of the rooms of the museum, I now forget where it was, there was a display in which one could read about all the passengers of Titanic, and about whether they perished or were saved. I went through all the Finns – one tends to forget how many  Finns there were aboard and also that these indeed were built as immigrant ships, not first class cruisers! – and thought of the all the aspirations we have and really never know when they do come to an end. Perhaps this is one of the greatest messages memorials like Titanic Experience gives: to appreciate life as it is, now.

nomadic_IMG_2324
From SS Nomadic, the only remaining White Star ship, looking towards the heights of the Titanic bow. All photos by the author.

 

I will end my tour here, in the insides of the SS Nomadic, Titanic’s tender in Cherbourg. It is tiny in comparison to the size of the museum and serves as a reminder of the brevity of it all, this small ship being the only one remaining of the White Star fleet.

Titanic Experience offers an enormous amount of information, well told, on local history, and not only on the shipyard itself. I, for example, was especially interested in learning about the flax industry. There was so much but one can absorb only so little in one visit only.

 

Why this visit? Because sunken ships are romantic and tragic. Because ships are romantic. Because I’ve worked on a steamship. Because my teenager recommended it. Because I see the Turku shipyard twice every working day and love following the amazing speed in which the modern-day ships are built – and how sad I always feel when a finished ship sails to the faraway seas. And a dozen other likewise good and silly reasons. And: why not? A good museum is always worth the investment, this one definitely so.

Rosa Liksom: Everstinna

everstinna copy

Kuuntelin pääsiäisen kunniaksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna äänikirjana. Sitä oli vaikeaa päästää korvistaan. Teos avasi aivan uudenlaisen tason Liksomiin kirjailijana, todella herkän ja tarkan luonnonkuvaajan. Oli ällistynyt ja ihastunut. Tämä kuvaus teki kirjasta mahdollisen kuunnella ilman että joutuu välillä poistamaan kuulokkeita korvistaan kaiken kauheuden äärellä, onhan romaani muutoin isolta osin varsin karmivaa joskin kauttaaltaan hienoa, loppuun saakka hiottua luettavaa.

Everstinnassa minua kiinnosti päähenkilön taustalla oleva historiallinen henkilö, kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämäntarinan Liksom kertoo huikealla, verevällä ja veret seisauttavalla tavalla: nuoresta fasisistista natsiksi (”isä teki minusta fasistin, eversti natsin”), aistihuumaiseksi rakastajattareksi, itsensä kadottavaksi, väkivallan kirjaimellisesti murtamaksi vaimoksi ja pikkuhiljaa itsensä löytäväksi, nuoren pojan naivaksi keski-ikäiseksi ja lopulta vanhaksi kirjailijaksi. Kariniemi kiinnostaa minua juuri nyt erityiseksi siksi, että meillä tarkastetaan toukokuussa (5.5.) väitöskirja, joka tarkastelee tämän ystävättären, Ruth Munckin käsitystä elämästään. Elina Virtasen tutkimuksen lähdeaineistossa on myös näiden naisten välistä kirjeenvaihtoa.

Everstinnan lukijana olin jatkuvasti puolihädissäni: miten kuulemani nostamiin tuntemuksiin oikein suhtaudun? En kai ole antamassa Everstinnalle hänen kärsimystensä tähden hänen ratkaisujaan anteeksi, sitä että hän hyväksyy vääryydet ja hirmuteot, karmeudet ja kaiken pahan? Ja sitten: miksi minun tarvitsisi, ei hän sitä pyydä. Mutta onko kirjassa kyse peräti sovituksesta? En usko, että Liksom hakee sellaista, mutta luulen, että hän haluaa nostaa esiin kysymyksen valinnoista ja päätöksistä, elämän kulusta ja sen käänteistä, siitä äärettömän ohueasta rajasta, jolla pahimmillaan ihminen joutuu liikkumaan, kun tekee päätöksiä. Oikean ja väärän raja on niin pelottavan ohut. Se on kuminauha eikä mikään kymmenien kilometrien rajavyöhyke.

Teoksen esittelyssä mainitaan kyseessä olevan yhden yön romaani. Everstinna muistelee elämäänsä ehkä viimeisenä yönään. Tästä ratkaisusta syntyy romaanin suuri haaste, aikatasojen huljuva toisiinsasolmiutuminen, joka saattaa saada hetkellisesti pään pyörälle – mutta joka on juuri sellaista kuin ihmisen ajatuskulku hänen päässään on. Yksi asia johtaa yhteen, toinen toiseen. Hieno kerronnallinen ratkaisu, joka toimii hyvin etenkin koska romaani on lyhyt (äänikirjana vain viisi ja puoli tuntia, sivuja 190).

Teos toimii mielestäni mainiona pikajohdatuksena myös suomalaisen 1930-luvun fasismin historiaan, joka ei meitä mairittele, samoin kuin Lapin ja etenkin Rovaniemen tilanteeseen ennen Lapin sotaa. Tosin tuskin nämä nyt enää kenellekään kovin tuntemattomia ovat, onhan tästä kaikesta niin valtavasti kirjoitettu.

Everstinna on myös kirjailijaromaani – hivenen toisenlainen, mutta on kumminkin – eikä niitä voi koskaan lukea liikaa. Mainittakoon, että Everstinnan suhde maailmankirjallisuuden klassikoihin oli niitä harvoja kohtia romaanissa, jotka saivat minut nauramaan ääneen.

Ja vielä lopuksi sananen äänikirjaversiosta. Lukija on Anna Saksman – olipa nautittavaa luentaa! Hieno, kaunis ääni, tarpeeksi muttei liikaa eläytyvää luentaa. Saksmanin ääni vielä korosti kerronnan pehmeyttä. Murteella kirjoitettua romaania ei taatusti ole ollut helppo lukea. Koetin goolata, mistä päin Saksman on kotoisin, mutten löytänyt tästä tietoa. Poljento kuulosti minusta enemmän oululaiselta kuin rovaniemeläiseltä (vokaalit peräpohjalaisen h:n jälkeen aivan aavistuksen pidempiä kuin ne, joihin olen tottunut). Olipa hieno kokonaisuus.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 190 s. ISBN 978-952-01-1656-9