To Antrim – Antrimin rannikko, Ulster

I had visited Belfast once before, and remember nothing of it. This is why this time I decided to take a tour of the Antrim coast – because I am a country person, and always enjoy (for me) a rare scenery with no trees.

It was a misty day, but in here you must prepare for it, and worse. An umbrella was a good companion, too. I have to say there were unexpected highlights. I was looking forward to the Giant’s Causeway, and saw it and admired it, but I must admit the dolphins swimming past it stole the show for me, well, along with the grey seal basking in the warmth on a rock much too small for her. I regret I did not carry a proper camera with a zoom lens (nor do I own a digital set anyway); hence no pictures of wildlife. But before we ended up at the Causeway, we drove through some amazing and breathtakingly beautiful landscapes to Carrickfergus for a very short stop. These two pictures are from there:

We continued to Glenarm, and to my surprise, this from the bus window:


Glenarm looks very much like our own Saana in Lapland!



A good walk in here, in Carrick-a-Rede, but the Rope Bridge was the end of the road for me. No, thank you, never. One doesn’t have to do everything, eh?



Even though it perhaps doesn’t look like it in the picture, there is a hundred-foot (30 m) drop to the not-so-friendly sea below. Even 3 meters and no water below would be too much for me (I get dizzy crossing the Copenhagen-Malmo bridge – in a car!). I do love bridges as constructions but I much prefer them seen from the solid ground.

I took the other path, walked more, and took more pictures. It was a warm day, with no wind at all (not enough to clear the mist), perfect for a stroll, gazing at grazing sheep, listening to the wonderful roar of the waves below, wishing that I could hear it more often.


In many ways, the highlight of the Antrim coast is the Unesco World Heritage Site the Giant’s Causeway, formed from volcanic matter some 60 million years ago. This is an amazing place, a reminder of the smallness of humans and the utter shortness of our history.





Looking for Titanic

When in Belfast, my dear friends asked me to write to my blog in English. I hesitated, as that would definitely feel awkward (it does): writing in Finnish is difficult, not to speak of the Impossible Lingua Franca… But here we are – I thought, why not? One cannot be perfect so why should one aspire perfection?

I had set one extracurricular goal for my visit to Belfast: Titanic Belfast. There I went. This is a new museum, or rather an experience called Titanic Experience. For this, I had purchased well ahead, online, a White Star Premium Pass to make sure I had a place in the Discovery Tour (a one hour guided tour) at a certain hour.


For quite the substantial sum of 30 pounds sterling, the pass also gives you access to SS Nomadic, next to the Experience (the museum) itself, a souvenir photo (sorry posterity, I hate those, skipped that) and fairly decent discounts in the restaurants, cafés, and shop. With this pass hanging around my neck I then spent a few hours exploring and experiencing the Titanic Experience in its surroundings.

My visit began with the guided Discovery tour. With an excellent guide, Rob, the hour passed quickly, but very useful for understanding the otherwise hidden (countless hidden) meanings of the museum building itself. Everything is, to a millimeter, thought of – and one way or another corresponds to the actual measurements of the ship Titanic, the shipyard or equivalent: the time it took to build the museum was the same to the minute as it took to build the ship, and so on and so on. The building is shaped like a star, naturally to remind us of White Star Line. The height of the point of the star is exactly the height of Titanic’s bow. This picture, I hope, shows at least a bit the size Titanic was. We tend to think it was quite small – but it really wasn’t.


I took the picture from high above the ground inside the building, and the ship’s bow is way above. What you see in the front is the place where Titanic was built and where it was launched on 31 May 1911 (the launch took 62 seconds, I learned.).

During the guided tour we also peeked into the past Harland & Wolff offices where the ships, including Titanic, were drawn, planned and designed. Beautiful rooms, now a hotel:

I worried a bit about Titanic Belfast being a cheap tourist trap cashing on the tragic story, which is so many times told that it makes us forget all the other tragic stories on seas, and the lost souls in other ships. To be honest, I was impressed at the fact that this was not the feeling that first and foremost stays with the visitor. Much more than cashing in, the museum gave a very balanced view of one’s ships history but especially of its building. This makes sense as we were on the very location of its building site. Relatively little emphasis, in fact, is given to the passengers, and especially the very few first-class passengers who normally are the ones who are remembered. Much more visible were the workmen. As should be expected, my favorite stop was the Shipyard Ride, in which one was taken in a huge cup around the imagined shipyard. Well-thought-of with noises, heat, winds and all. The Ride was too short, and I should have taken it at least twice, first to just enjoy the ride and the sights, second to listen to the narrator. With my not so perfect hearing and with the narrator’s heavy local accent I had to surrender.

One of the ’cups’ of the Shipyard Ride ready to take passengers.


Because of a queue of a significant length, I decided not to go back to listen. There remained a whole lot to see. I also enjoyed very much the theatre where a film about the wreck of Titanic in the depths was running non-stop (and not only because it offered a good place to rest one’s feet).

The interior of Titanic was given a great deal of attention, including samples of copies of carpets and various upholstery fabrics. We saw reconstructions of both first and third class cabins. Here, pictures of both:

As can be seen, the passengers and crew are created as video projections. It is a well-used technique in today’s museums, and works decently – but makes one wait eagerly for a slightly more developed 3D projections. The third class cabin looks very nice, too, doesn’t it? Not so different from today’s train or ship cabins.

For many of the immigrants traveling on Titanic in the hopes of a new and better life in America, I’m sure these facilities were quite nice. In one of the rooms of the museum, I now forget where it was, there was a display in which one could read about all the passengers of Titanic, and about whether they perished or were saved. I went through all the Finns – one tends to forget how many  Finns there were aboard and also that these indeed were built as immigrant ships, not first class cruisers! – and thought of the all the aspirations we have and really never know when they do come to an end. Perhaps this is one of the greatest messages memorials like Titanic Experience gives: to appreciate life as it is, now.

From SS Nomadic, the only remaining White Star ship, looking towards the heights of the Titanic bow. All photos by the author.


I will end my tour here, in the insides of the SS Nomadic, Titanic’s tender in Cherbourg. It is tiny in comparison to the size of the museum and serves as a reminder of the brevity of it all, this small ship being the only one remaining of the White Star fleet.

Titanic Experience offers an enormous amount of information, well told, on local history, and not only on the shipyard itself. I, for example, was especially interested in learning about the flax industry. There was so much but one can absorb only so little in one visit only.


Why this visit? Because sunken ships are romantic and tragic. Because ships are romantic. Because I’ve worked on a steamship. Because my teenager recommended it. Because I see the Turku shipyard twice every working day and love following the amazing speed in which the modern-day ships are built – and how sad I always feel when a finished ship sails to the faraway seas. And a dozen other likewise good and silly reasons. And: why not? A good museum is always worth the investment, this one definitely so.

Rosa Liksom: Everstinna

everstinna copy

Kuuntelin pääsiäisen kunniaksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna äänikirjana. Sitä oli vaikeaa päästää korvistaan. Teos avasi aivan uudenlaisen tason Liksomiin kirjailijana, todella herkän ja tarkan luonnonkuvaajan. Oli ällistynyt ja ihastunut. Tämä kuvaus teki kirjasta mahdollisen kuunnella ilman että joutuu välillä poistamaan kuulokkeita korvistaan kaiken kauheuden äärellä, onhan romaani muutoin isolta osin varsin karmivaa joskin kauttaaltaan hienoa, loppuun saakka hiottua luettavaa.

Everstinnassa minua kiinnosti päähenkilön taustalla oleva historiallinen henkilö, kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämäntarinan Liksom kertoo huikealla, verevällä ja veret seisauttavalla tavalla: nuoresta fasisistista natsiksi (”isä teki minusta fasistin, eversti natsin”), aistihuumaiseksi rakastajattareksi, itsensä kadottavaksi, väkivallan kirjaimellisesti murtamaksi vaimoksi ja pikkuhiljaa itsensä löytäväksi, nuoren pojan naivaksi keski-ikäiseksi ja lopulta vanhaksi kirjailijaksi. Kariniemi kiinnostaa minua juuri nyt erityiseksi siksi, että meillä tarkastetaan toukokuussa (5.5.) väitöskirja, joka tarkastelee tämän ystävättären, Ruth Munckin käsitystä elämästään. Elina Virtasen tutkimuksen lähdeaineistossa on myös näiden naisten välistä kirjeenvaihtoa.

Everstinnan lukijana olin jatkuvasti puolihädissäni: miten kuulemani nostamiin tuntemuksiin oikein suhtaudun? En kai ole antamassa Everstinnalle hänen kärsimystensä tähden hänen ratkaisujaan anteeksi, sitä että hän hyväksyy vääryydet ja hirmuteot, karmeudet ja kaiken pahan? Ja sitten: miksi minun tarvitsisi, ei hän sitä pyydä. Mutta onko kirjassa kyse peräti sovituksesta? En usko, että Liksom hakee sellaista, mutta luulen, että hän haluaa nostaa esiin kysymyksen valinnoista ja päätöksistä, elämän kulusta ja sen käänteistä, siitä äärettömän ohueasta rajasta, jolla pahimmillaan ihminen joutuu liikkumaan, kun tekee päätöksiä. Oikean ja väärän raja on niin pelottavan ohut. Se on kuminauha eikä mikään kymmenien kilometrien rajavyöhyke.

Teoksen esittelyssä mainitaan kyseessä olevan yhden yön romaani. Everstinna muistelee elämäänsä ehkä viimeisenä yönään. Tästä ratkaisusta syntyy romaanin suuri haaste, aikatasojen huljuva toisiinsasolmiutuminen, joka saattaa saada hetkellisesti pään pyörälle – mutta joka on juuri sellaista kuin ihmisen ajatuskulku hänen päässään on. Yksi asia johtaa yhteen, toinen toiseen. Hieno kerronnallinen ratkaisu, joka toimii hyvin etenkin koska romaani on lyhyt (äänikirjana vain viisi ja puoli tuntia, sivuja 190).

Teos toimii mielestäni mainiona pikajohdatuksena myös suomalaisen 1930-luvun fasismin historiaan, joka ei meitä mairittele, samoin kuin Lapin ja etenkin Rovaniemen tilanteeseen ennen Lapin sotaa. Tosin tuskin nämä nyt enää kenellekään kovin tuntemattomia ovat, onhan tästä kaikesta niin valtavasti kirjoitettu.

Everstinna on myös kirjailijaromaani – hivenen toisenlainen, mutta on kumminkin – eikä niitä voi koskaan lukea liikaa. Mainittakoon, että Everstinnan suhde maailmankirjallisuuden klassikoihin oli niitä harvoja kohtia romaanissa, jotka saivat minut nauramaan ääneen.

Ja vielä lopuksi sananen äänikirjaversiosta. Lukija on Anna Saksman – olipa nautittavaa luentaa! Hieno, kaunis ääni, tarpeeksi muttei liikaa eläytyvää luentaa. Saksmanin ääni vielä korosti kerronnan pehmeyttä. Murteella kirjoitettua romaania ei taatusti ole ollut helppo lukea. Koetin goolata, mistä päin Saksman on kotoisin, mutten löytänyt tästä tietoa. Poljento kuulosti minusta enemmän oululaiselta kuin rovaniemeläiseltä (vokaalit peräpohjalaisen h:n jälkeen aivan aavistuksen pidempiä kuin ne, joihin olen tottunut). Olipa hieno kokonaisuus.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 190 s. ISBN 978-952-01-1656-9

Historianystävän taidemuoto

Klassinen baletti on taidemuoto, joka tuo menneisyyden aivan erityisellä tavalla läsnäolevaksi. Se yksin on oikein hyvä syy karistaa sen yllä leijuva aivan turha elitismin ja vaikeuden leima. Kaikesta taiteesta voi nauttia kukin omalla tavallaan.

Baletin historiallinen erityisyys syntyy siitä, että iso osa sen perusteista luotiin jo 1600-luvun Ranskassa. Ehkä tämän vuoksi monet pitävät balettia arkaaisena ja muuttumattomana, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Jalkojen ja käsien viisi perusasentoa luotiin Ludvig XIV:n (1638–1715) suojelemassa Ranskan kuninkaallisessa tanssiakatemiassa. Se perustettiin 1661 nimellä Académie Royal de Danse. Täältä periytyy baletin kieli, ranska, ja sitä kautta merkittävä osa sen termeistä.

Aurinkokuningas oli intohimoinen tanssin ystävä. Hänen kerrotaan saaneen lisänimensä esitettyään Aurinkoa hovibaletissa 14-vuotiaana teinikuninkaana. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, baletti ei suinkaan ole muuttumaton taidemuoto. Ludvig taisi korkokenkäbaletin:

Ludvig XIV Aurinkona Ballet de la nuit’ssa 1653. Kuva: Wikimedia Commons.

Vaikka baletin kieli ja koti ovat monessa mielessä Ranskassa, sen juuret ovat Italiassa. Ludvigin hovitanssit olivat nimenomaan italialaisista renessanssihovitansseista kehitettyjä versioita. Ne taas maahan oli tuonut Katariina de’ Medici (1519–1589) jouduttuaan avioon prinssi Henrikin kanssa. (Tästä tuli sittemmin kuningas Henrik II.)

Jos Ludvigin balettikorkokengät hätkähdyttävät, on muistettava, että baletti oli hyvin vanha taidemuoto jo siinä vaiheessa, kun nykyisin klassista balettia leimaavia ballerinojen kärkitossuja kehitettiin 1820-luvulta eteenpäin. Tänne asti baletti olikin enemmän miesten taidemuoto. Tanssi varpaiden kärjillä, en pointe, vasta toi ballerinat ja heidän nilkkansa kaaren esille. Vertailukohtana on hyvä muistaa, että myös teatteri oli hyvin pitkään lähes pelkästään miesten taidemuoto, ja oikeastaan vasta 1800-luvulla tällä alalla alkoi pikku hiljaa olla mahdollista olla sekä näyttelijätär että säädyllinen. Hyvin historiallista siis!

Baletin historian käännekohta: Marie Tagloni Sylphidessä 1832 en pointe. Huomattavaa on mös se, että puvun täytyi olla lyhyt, jotta jalkatyö tulisi näkyviin: tähän tarkoitukseen tuli tutu, balettihame. Kuva Wikimedia Commons.

Täynnä historian havinaa, tutuja, kärkitossuja ja klassista baletti-ilmaisua, oli Kansallisbaletin Giselle, jota esitettiin 23.2.–17.3.2018. Koska Helsingin Sanomissa Jukka O. Miettinen ylisti produktion maasta taivaaseen (kiitos!), ymmärsin ottaa vinkistä vaarin – ja sain lipun kuudenteen esitykseen, illaksi, jolloin olin joka tapauksessa Helsingissä, joten olinpa uskomattoman onnekas.

Giselle on klassikkojen klassikko, kärkitossujen juhlaa, ballerinojen baletti. Sitä katsoessa saattoi vain ihailla sitä valtavaa taituruutta, joka tanssijoilla on, niin miesrooleissa kuin naisrooleissa olevilla. Balettia kannattaakin käydä katsomassa aina joskus paikan päällä, sillä live-esitys tuo esiin baletin valtavan fyysisyyden, sen uskomattoman vaikeuden – ja myös kivuliaisuuden. Vaikka baletin ytimessä on ollut 1800-luvun alusta se, että ballerinan fyysinen tuska ei näy katsojalle, sen voi kuitenkin kuvitella. Livenä kuulee myös kunnolla äänet: ponnistusten ja hyppyjen aiheuttaman töminän ja tossujen kopinan. Nämä hienoissakin tv-taltioinnissa tuppaavat katoamaan orkesterin alle. (Silti kannattaa katsoa Kansallisbaletin tallenne täältä.)

Tämä Kansallisbaletin viimeisin Giselle oli klassinen, vuonna 1841 Pariisissa ensi-iltansa saanut versio. Tosin Jean Corallin ja Jules Perrot’n alkuperäinen koreografia ei ole sellaisenaan säilynyt, joten käytössä on Marius Petipan versio tästä. Musiikki on Adolphe Adamin; hänet tuntee taatusti jokainen rakastetusta Oi jouluyöstä. Koko häikäisevän produktion oli toteuttanut Cynthia Harvey pieteetillä ja kunnioituksella perinnettä kohtaan. Tuntui, että tanssijoiden jokainen liike oli suoraan yhteydessä satojen vuosien baletin ketjuun. Jalkojen ja käsien asennot olivat totisesti täydellisiä, wilien tanssit henkeäsalpaavia.

Gisellen juoni on yksinkertainen ja helppo seurata. Giselle on nuori maalaistyttö, joka onnettomuudekseen rakastuu päätä pahki salapuvussa esiintyneeseen, kihloissa olevaan Albrechtiin. Kun Hilarion, joka on puolestaan rakastunut Giselleen, paljastaa Albrechtin petoksen, Giselle kuolee. Tähän päättyy ensimmäinen näytös, joka on ollut tanssin riemua ja iloittelua kansanjuhlan henkeen. Toinen näytös vie katsojan manan majoille ja dramaattisiin tunnelmiin. Kuollut Giselle on saapunut wilien valtakuntaan, jota hallitsee Myrtha. Wilien tehtävä on houkutella petolliset miehet kuolemaan, mutta suuren rakkautensa avulla Gisellen onnistuu pelastaa Albrecht kuolemalta.

Giselle (Hanako Matsune) ja wilit. Kuva: Kansallisbaletin Galleria.

Palaan alun ajatukseeni siitä, että baletti on kaikille. Baletin muotoja on niin monia, että niitä riittää jokaiseen makuun. Siitä voi nauttia, kuten minä, täysin ummikkonakin. Joka tapauksessa kannattaa tätäkin lajia kokeilla, ainakin kerran elämässään.

Orientalismia ilman odaliskeja

Sinebrychoffin taidemuseo on Helsingin helmi. Osoitteessa Bulevardi 40 se on syrjässä kaupungissa poikkeavan yliopistolaisen normaalireiteistä, joten siellä tulee käytyä aivan liian harvoin. Tällä kertaa pääsin hyödyntämään museon ylellisen pitkää keskiviikkoillan aukioloa ja kävin katsomassa kauan kaihoamani näyttelyn ihan jo liikunnan ilosta tuntien junassa ja kirjastossa istumisen jälkeen. Museon kevätkauden pääsatsaus on näyttely Italian ja orientin lumo. Ippolito Caffi. Näyttely on avoinna 27.5. saakka.

Ippolito Caffi syntyi 1809. Hän on Venetsian taideakatemian kasvatti,  mikä näkyy hänen töissään, mutta toki hän perinteestä irtautuikin. Hän arvosti suuresti myös yhtä omista kaikkien aikojen suosikeistani, Canalettoa. Yhteys Canalettoon näkyy Caffin kaupunkimaisemissa, ja näen Canaletton Thamesin lähes peilikuvana Caffin kanaaleille.

Caffi: Vanha satama auringonlaskun aikaan 1864. Kuva kirjoittajan.

Niin kuin esikuvansa Canaletton työt, myös Caffin maalaukset huokuvat ääretöntä teknistä taituruutta – jossain vaiheessa uraa häntä kosiskeltiinkin Venetsiaan perspektiiviopin professoriksi. Hän kieltäytyi.

Caffi maalasi Venetsiassa ja Venetsiasta paljon, mutta kaihosi myös sieltä pois. Näyttelyssä suureen rooliin pääsevätkin maalaukset, joissa hän on päässyt pois: ensin Roomaan, Napoliin ja sitten kohti itää, hänen aikansa loputtoman kiehtovaa, salaperäistä Orienttia.

Saidini lukeneena odotin ilman muuta hyvin orientalistista otetta ja ihmetyksekseni sain jotain muuta. Ei odaliskin odaliskia. Caffin itä on valoa ja minun silmineni katsottuna lähes kansatieteellistä observointia.

Ippolito Caffi, Kairon pääkatu, 1844. Kuva kirjoittajan.

Näyttelytekstit kertovat Caffin olleen tekemisissä valokuvauksesta hurmautuneiden kanssa Roomassa. Näinkin monet maalaukset vuoropuheluna 1840-ja 50-lukujen valokuville, mutta myös tieteellisten tutkimusretkien kuvituksille. Siinä missä valokuvan ajateltiin tallentavan hetken sellaisenaan, Caffi halusi tallentaa värin ja lisäksi observoida näkemäänsä uutta, välittää sen taiteilijan kyvyillään muille.

Caffi tuntuu toki tallentaneen myös maiseman hetkeä ja todellisuutta. Maisemien utuisuus, kuten tässä ylimpänä olevasta satamakuvasta näkyy, tuo mieleeni aavistuksia impressionismista. Sanon tämän senkin uhalla, että uhmaan perussääntöä. Historioitsijan ei pitäisi kovin suuresti jälkiviisastella ja nähdä erityisiä enteitä tyyleissä tai laaduissa.

Maalauksia mm. Roomasta, Ateenasta, Jerusalemista ja Luxorista oli kiehtovaa tutkiskella myös suhteessa nykypäivään. Miten erilainen maailma! Historian prosessit tuntuvat hyökkäävän näyttelyssä kävijän silmille. Parthenonin kukkulaa ei ole tunnistaa lähes pastoraalin maiseman keskeltä, Karnakin temppeli on yhä hiekan vallassa, Jerusalem muurinsa sisällä.

Caffi ei ollut minulle entuudestaan mitenkään tuttu taiteilija, mutta hämmästyttävän kosketuksen häneen sain tästä maalauksesta – joka myös tottavie on minusta impressionistinen:

Caffi, Lentomatka kuumailmapallolla, 1847. Kuva kirjoittajan.

Se henkii tunnetta siitä, että irtautuu totutusta, saa uuden perspektiivin – maailma on avoinna. Mitä ilmapallolennon on täytynytkään olla 1800-luvun alkupuolen ihmiselle, kun se on tämän päivänkin monenlaisiin ilmaperspektiiveihin tottuneellekin elämys. Näyttelyteksteihin oli hienosti liitetty mukaan Caffin kirjallinen kuvaus ilmapallolennostaan:

”Nyt saan tuntea minulle aivan uuden hurmion nautintoja. Ympärilläni ilma on rajaton. Alhaalla laaksot, vuoret, joet ja meri pienenivät mitoiltaan ja näyttivät lopulta kääpiöiden asuinalueilta. Mikä alati uusi taiteellisen hurmoksen tunne!” (Caffin kirje Antonio Tessarille, 1.5.1847, ote näyttelytekstistä.)

Caffi oli hurmioitunut periaatteen mies ja venetsialainen henkeen ja vereen. Hän hukkui piirroksineen muiden joukossa koetettaessa saada Venetsia itävaltalaisilta Lissan meritaistelussa 1866, kun lippulaiva Re d’Italia upposi.


Isänmaallisille tipusille?

IMG_2226Sunnuntaisen kävelyretkeni päätti kierros Tuhkamarkkinoilla. Jossain mitassa markkinoilla on aina pikkuisen historian havinaa, muistoja muista markkinoista vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Käsitöitä, leivonnaisia, metrilakua ja poliittisia puolueita.

Minulle ällistyttävin löytö eilisillä markkinoilla olivat nämä kuvaamani linnunpöntöt. Mitä ihmettä ne oikein kertovat? Saako niihin majoittua vain aitosuomalainen tintti? Onko tipusen oltava isänmaallinen? Saako savanneilla syntynyt tirskuttaja majoittua tänne? Entä idän aroilla viihtynyt? Osassa pönttöjä oli valtiolippu: ovatko ne diplomaattilinnuille?

Suomessa lipun käyttö on ollut hyvin niukkaa, suorastaan juhlallista mutta silti vaatimatonta. Lipulla ei ole koreiltu eikä sillä ole kohtuuttomasti julistettu. Se on vihjaillut juhlapäivistä, kertonut suruviestejä ja se on juhlinut suurmiehiä ja aivan viime vuosina yhtä suurnaistakin. Se on liehunut saloissa juhannuksen yöttömässä yössä rakkaimman vuodenajan kunniaksi. Nyt olemme tulleet kuitenkin pisteeseen, jossa lipun näkeminen herättää hyvin usein aivan ensimmäiseksi kysymyksen siitä, mikä viesti lipussa on.

Todistin syyskuussa 2001 omin silmin, miten nopeasti lippuun liittyvät käytännöt muuttuivat Yhdysvalloissa syyskuun yhdennentoista jälkeen. Tähtilipusta tuli muutamassa päivässä pakollinen merkki: joko liehutat tai kuulut niihin. Muutos katukuvassa oli huikea, olkoonkin, että amerikkalaisilla oli ensisestäänkin meihin verrattuna suorastaan yltiöliberaali liputuspolitiikka.

Markkinoilla myytyjen linnunpönttöjen liput saattavat hyvinkin olla oire tuonkaltaisen liputtamisen ja siihen sitoutuvan uudenlaisia ilmaisumuotoja saavan isänmaallisuuden virittymisestä, joka on kaukana vaikkapa urheiluun tai euroviisuihin liittyvän isänmaallisuuden karnevalismista, joka lopulta kuitenkin yhdistää. Liput voivat olla oireita päinvastaisesta, poissulkevasta isänmaallisuudesta, joka rakentuu hyvin vanhakantaiselle nationalismille. Se rakentuu näennäiselle historialliselle oikeutukselle, ajatukselle mahtavasta kansallisesta menneisyydestä, jota meillä kuitenkaan ei ole ollut. Ja totisesti, eikö olekin hyvä niin?


Yliopistolaisen riemun hetkiä

Tänään oli yksi niitä päiviä, joita ottaisin monia lisää. Oivalluksia, ymmärtämisiä, elämyksiä. Työelämässä parhaita välähdyksiä on se, että tietää olevansa juuri siellä missä pitääkin, kuuluvansa ja olevansa viimeiseen saakka sitoutunut. Sellainen välähdys minulla oli taas tänään. Hoitelin monenmoisia hallintotöitä, kirjoitin ensi viikoksi esitelmää Helsingissä pidettävään digitaalisten ihmistieteiden konferenssiin ja kirjoitinpa kirjaanikin aamutuimaan päiväannokseni ylitse, liki 2000 merkkiä. Kaiken kruunuksi puolestapäivästä alkoi koko loppupäivän kestänyt viisituntinen koulutus, joka oli lähestulkoon aivan täydellisen onnistunut setti. Oivaltavat kouluttajat, samassa tilanteessa olevat kollegat keskustelemassa ja jakamassa kokemuksia, Jukka Perko soittamassa välipaloja. Soita minulle saksofonia ja minähän uskon vaikka voikukan olevan sininen.

Samanlainen huikaiseva tunne minulla oli myös parisen viikoa takaperin, kun pääsin vierailulle yliopistomme fysiikan laitokselle. Kollega, sikäläisen laitoksen johtaja esitteli minulle heidän käsittämättömän tarkkoja laitteitaan – hurjaa, mielenkiintoista, fantastista tutkimusta tehdään heillä, aivan niin kuin meidänkin laitoksellamme. Opin siellä, miten ultratyhjiö saadaan molekyylittömäksi, esimerkiksi. Ja oivalsin, että tutkimus kuin tutkimus, minua vain kiehtoo. Ei ole asiaa, josta ei pikkuisen penkomalla löytäisi jotain kiinnostavaa, olivat ne sitten materiaalifysiikan tai kulttuurihistorian ihmeitä. Tai kielten salaisuuksia tai maaperän kerrostumia. Tietäminen ja uuden oppiminen taitaa olla minulle itseisarvo. Mikä etuoikeus saada olla työpaikassa, joka ei muuhun tähtääkään kuin uuden tiedon tuottamiseen ja sen tiedon välittämiseen. Ja perin suuri on etuoikeus saada tehdä työtä, jossa voi rajattomasti toteuttaa omaa loputonta kaipaustaan tietämiseen.

Suomen kaltainen pieni ja monesta suunnasta katsoen syrjäinen maa ei elä ilman meitä: fyysikoita, kielitieteilijöitä, sosiologeja, kulttuurin ja taiteen tutkijoita, historioitsijoita ja kaikkia muidenkin tieteenalojen tekijöitä. Vaikka me tekijät olemmekin sopimuksettomassa tilassa juuri nyt ja osa väestä oli lakossa eilen ja lisälakot uhkaavat, poden silti yliopistolaisuuden riemua.