Seitsemän tähden ******* elokuva

MV5BNjFkZTdlMzktYTljOC00MTgyLWE1NTEtMThjMWE4Mzk2MDg2XkEyXkFqcGdeQXVyOTAzODAwOQ@@._V1_SY1000_CR0,0,736,1000_AL_

Robert Guédiguianin viime vuonna valmistunut Talo meren rannalla (La Villa) on käsittämättömän hyvä elokuva, pökerryttävän hyvä. Annan sille seitsemän tähteä, vaikka maksimi olisi viisi. Onneksi myös yleisö on löytänyt sen; ainakin lauantai-illan näytös Turussa taisi olla viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Elokuvan asetelma ei ole ainutkertainen, sillä se kertoo eläkeikää lähestyvistä sisaruksista, jotka kohtaavat toisensa ja menneisyytensä isänsä saatua pysyvät vammat aiheuttaneen sairauskohtauksen. Tämä tarina kerrotaan mestarillisella tavalla ja se avautuu aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä ei ole mitään imelää, löysää tai liian kuohkeaa. Edes Marseillen seudun rannikko (Méjean) ei kauneudessaan ole liian pittoreski, vaan pikkuruisen kalastajakylän todellisuutta halkoo erittäin äänekäs rautatieviadukti. Ei ole edes kesä vaan keskitalvi ja ihmisillä takit päällä.

Vaikka ohjaaja on aiemmasta taistelevasta yhteiskunnallis-poliittisesta linjastaan siirtynyt La Villassa piirun tai useammankin kohti suuren yleisöön elokuvaa, tämäkin filmi kuvaa kuitenkin kysymystä Marseillen seudun työväenluokasta ja sen elämästä. Fokus on jo tapahtuneessa muutoksessa ja keskiluokkaistumisessa sekä siinä, mitä muutokselle voidaan tehdä – vai pitääkö sille tehdä mitään. Se kysyy myös, onko nuoruudessa pakko roikkua kiinni pakonomaisesti ja onko sovitus ja anteeksianto mahdollinen.

Talo meren rannalla nostaa saarnaamatta ja vastakkainasetteluitta esiin eteläisen Ranskan rajun yhteiskunnallisen muutoksen, rannikon gentrifikaation, sitä tänä päivänä yhtäältä elättävän ja toisaalta tuhoavan turismin ja myös oleellisesti ja koskettavasti Välimeren rannikkoseutujen raastavansurullisen pakolaistilanteen. Pikkukylän kaduilla pakolaisia etsivät, oveen koputtelevat sotilaat rytmittävät elokuvaa.

Paljastamatta liikaa elokuvan juonesta uskallan sanoa, että savukkeilla on tässä elokuvassa erityinen rooli. Tulkitsin savukkeet, tupakoimisen ja tupakoimattumuuden voimakkaina yhteiskunnan muutoksen kuvaajina. Mitä on Ranska, ranskalaisuus ja ranskalainen ilman gauloisejaan? Samanlainen kiintoisa rooli on myös viinillä ja kahvilla – ja vähän mustekalallakin. Kannattaa katsoa yksityiskohtia!

MV5BMTE0NjE4MDgwNjBeQTJeQWpwZ15BbWU4MDI0NTM0MjMy._V1_

Sanattomaksi vetävän hieno on takauma sisarusten nuoruuteen, jossa katsoja kertakaikkiaan ällistyy. Méjeanissa ajelivat sisarukset aidosti nuorina, aivan omina itsenään. Onpa huikeaa. Tällainen on mahdollista vain Guédiguianin kaltaiselle ohjaajalle, joka todella on työskennellyt samojen näyttelijöiden kanssa vuosikymmeniä. Takaumakohtaus on oikea pätkä ohjaajan 1980-luvulla syntyneestä Ki lo sa? -elokuvasta ja mielestäni jo yksinään riittävä syy nähdä tämä elokuva.

Ehkä sittenkin jopa ********.

 

 

Mainokset

Avaruusajan lapsi

640px-1967_CPA_3546
Kuun kamaralla. Aleksei Leonovin scifipostimerkki. Kuva: Wikimedia Commons.

Koska minulla on ajatuksena laittaa tänne blogiin mietintöjä scifikatsomisistani (en yleensä lue scifiä), kirjaan tähän joitain aspekteja scifikuluttamisestani ensin. Muuten mietelmäni myöhemmin eivät välttämättä ole aivan ymmärrettävissä, jos niitä haluaisi seurailla. Koottuja selityksiä siis.

Science fiction on yleiskategoria niin liikkuvan kuvan kuin kirjallisuudenkin alalla. Se kattaa valtavan määrän lajeja ja alakategorioita. Olen kiinnostunut monien kategorioiden yli menevistä ilmiöistä scifissä ja olen varsin kaikkiruokainen. Scifin nimissä minulle kelpaa aikamoinen roskakin, mutta soisin, että laatu sentään juhlisi.

Ensisijaisesti scifissä kiehtoo avaruus. Ajattelen, että tämä voi johtua vuosikertani rakennusmoodista. Olin viisivuotias, kun Neil Armstrong astui Kuun pinnalle. Meille oli juuri tullut televisio ja muistan tapahtumat vieläkin. Olen avaruusajan lapsi, jolle oli kriisi, kun Nasa päätti lopettaa kuuohjelmansa ja jolle oli kriisi, kun Nasa päätti lopettaa sukkulaohjelmansa. Olen ollut ja yhä olen pettynyt siihen, miten hitaasti avaruusohjelmat ovat edenneet, siis siihen, että meillä ei ole vieläkään tukikohtaa kuussa (jos meille olisi kerrottu 1970-luvulla, että vuonna 2018 ihmiskunta ei ole vieläkään asettunut Kuuhun edes pienen tukikohdan voimin, olisimme järkyttyneet syvästi) emmekä vieläkään ole käyneet Marsissa, mistään kauemmasta puhumattakaan. Jos menisin nyt takaisin 1970-luvun lopulle ja kertoisin silloiselle itselleni, että vielä ei ole ollut lähelläkään mahdollisuus, että pääsisin avaruusmatkailemaan ja että sitä ei tulekaan, saisin nuoren minäparkani taatusti pettymyksen kyyneliin.

Kuulun niihin, joiden mielestä on hienoa, että meitä kiertää tuolla kaukana kansainvälinen avaruusasema. Minusta on ollut innostavaa seurata, miten Elon Muskin yritykset saada maahan palaavat kantoraketit toimimaan ovat pikkuhiljaa edistyneet. Ja huokasin ”vihdoin”, kun vastikään luin lehdestä, että Kuu-tukikohdat ovat viimeinkin aktiivisesti suunnitteilla. Tämä kaikki ei tarkoita sitä, että kannattaisin jollain tavalla taivaankappaleiden riistoa (Kuun tukikohtiahan suunnitellaan kaivostoiminnan aloittamiseksi siellä, avaruusscifin perusjuttu). Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että tutkimusmatkailun aika ei saa olla ohitse.

Olen myös 1970-luvun jälkipuolen scifisarjojen – niitä kutsutaan nykyisin usein avaruussaippuoiksi  – kasvatti. Silloin etenkin Avaruusasema Alfa (Space 1999) ja myös Taisteluplaneetta Galactica (Battlestar Galactica) olivat Star Warsia tärkeämpiä, sillä niistä sai nauttia olohuoneen lattialla nenä kiinni televisiossa. Tällöin meillä jo oli väritelevisio! Scifin ystäviä hemmoteltiin muutenkin kuin avaruudella. Oli myös Miljoonan dollarin mies ja Näkymätön mies sekä Safiiri ja teräs. 1970-luvussa oli paljon ankeutta ja kurjuutta, mutta oli siellä totta tosiaan paljon hyvääkin, ainakin populaarikulttuurissa.

Tässä siis tausta. Tältä pohjalta ponnistan scifin kuluttajana. Minulle kelpaa lähes kaikki avaruusscifi, kunhan tiede ja ihminen ovat siinä edes jossain roolissa. Tämä tarkoittaa sitä, että vain aivan överifantasia jää katsomatta. Örkit ja alienit ja mutaatiot kelpaavat ilman muuta, ja mitä kamalampia, sen parempi. Tajusin aivan vastikään striimauspalvelun kategorisoinnista, että monet tällaiset elokuvat luokitellaan kauhuksi. Mitään kauhuista niissä en ollut tajunnutkaan nähneeni. Erityisen heikkona olen avaruusscifiin, joka rakentuu enemmän tieteeseen ja näennäiseen realismiin kuin fantasiaan, avaruuden olemuksena tuottamaan jännitykseen enemmän kuin räiskintään. Erityisen mieluisia ovat olleet Yksin Marsissa (The Martian, ohj. Ridley Scott 2015) ja Gravity (ohj. Alfonso Cuarón 2013). Missään tapauksessa ei kuitenkaan haittaa, vaikka jossain aluksen sokkeloissa tai sen lähettyvillä jokin fantasiaotus kiertelisikin. Tässä lajissa oikein tehokkaita ovat Apollo 18, ohj. Gonzalo López-Gallego 2011 ja Europa Report, ohj. Sebastian Cordéro 2013). Tosiasia kuitenkin on, että räiskintäkään ei ole pahasta mielikuvitusmaailmassa. Tietenkin olen katsonut vaikka miten moneen kertaan Alien – kahdeksas matkustajan (Alien, ohj. Ridley Scott 1979) ja sen seuraajat ja ns. esiosatkin Prometheuksen (2012) ja Covenantin (2017) kahdesti kumpaisenkin

Scifi saa tapahtua Maassakin. Tällöin tarvitaan muukalaisia tai dystooppisia tulevaisuudenvisioita Blade Runnerin henkeen. Onneksi tällaisia elokuvia riittää – ja televisiosarjoja. Tilaan Netflixiäkin oikeastaan juuri scifin vuoksi. The Expansen kaksi kautta olen tullut nähneeksi osin jo kahdesti; Star Trek: Discovery on osoittautunut erinomaiseksi. Maikkarilla parhaillaan kolmatta kautta pyörivä The Zoo on osin pikkuisen kankea, mutta kiintoisa konseptiltaan.

Helpompi olisi kertoa, mitä en scifin lajityyppeistä katso. Överfantasian jo mainitsinkin; lähtökohtaisesti minua kiinnostaa ihminen menneisyydessä, avaruudessa tai tulevaisuudessa. Myöskään animaatioscifiä en katso. Huumoria ei saa olla liikaa (tämä on vakavaa!) ja jos voin valita, avaruuswesterneitäkään en katso. Siinäpä se melkein. Jos on avaruusalus, hienoa teknologiaa tai edes tulevaisuus, olen kutakuinkin valmis. Tai saa se olla menneisyyttäkin ja vähän ränsistynyttä teknologiaakin, Star Warsin henkeen, jos vain on se avaruusalus tai mielellään useampi.

Wannsee

Olin päättänyt levätä kirjoittamisesta ja muista töistä illan. Oli korkea aika saada taas kutoa pojan villapaitaa. Koska en osaa kovin hyvien lukea kutoessani, kuuntelen mieluummin äänikirjaa tai katson vaikka elokuvaa, joten selailin viihdepalveluani. Se tallentaa automaattisesti kaikki Ylen Teema-femman Kino-sarjan elokuvat (kiitos Ylelle tästä vaihtelevasta ja todella tärkeästä sarjasta!), joten tiedostoissa oli viimeisimpien tallennusten joukossa Wannsee (Conspiracy, 2001, ohjaus Frank Pierson). Valitsin sen illan ohjelmaksi paitsi sen historiallisen kiinnostavuuden, myös sen näyttelijäkaartin vuoksi. Jostain syystä en ollut nähnyt tätä elokuvaan aiemmin. Valintaan liittyi myös se, että kuulun siihen valtavaan massaan, joka ei voi vastustaa yhtäkään elokuvateollisuuden tuotetta, jossa saa katsella ja kuunnella Colin Firthiä – tässä kiintoisasti roolitettuna tohtori Stuckartina. Ylipäätään brittinäyttelijöiden näyttelijäntyö on keskivertonakin huippua, joten elokuva lupasi paljon, onhan aihe mitä tärkein.

Elokuva kuvaa niitä paria tuntia, jotka Wannseen kokous kesti Berliinin Wannsee-järven rannalla pidetyssä kartanossa. Tuossa kokouksessa näennäisesti päätettiin ns. lopullinen ratkaisu juutalaisten täydellisestä tuhoamisesta. Todellisuudessa kokous järjestettiin, jotta eri virastoille saatiin annettua jo päätetty asia toimeksi. Tarvittiinhan rakennustyötä leireille, junia… Kokouksesta lisää tietoa löytyy Wikipedian Wannsee-sivulta, josta on myös linkki kokouksen ainoaan säilyneeseen pöytäkirjaan. Senkään ei pitänyt säilyä, mutta niinpä vain oli alttiina inhimilliselle erehdykselle myös saksalainen koneisto.

Kaikkihan me ”tiedämme” natsien pahuuden. Wannsee ei onneksi sorru tähän tietämiseen. Vaikka se on yritys rekonstruoida kokouksen minuutit, se onnistuu rakentamaan kokouksesta sen kaikessa kepeydessään hyytävän, jäätävän kuvan. Sitä katsoessa nousi ajatus, että Pierson on Arendtinsa lukenut. Saksalaiset näyttäytyvät kokouspöytänsä ääressä ihmisinä, eivät ”natseina” ja koska he ovat inhimillisiä, sen hirmuteon kauheus, mihin he siinä istuessaan osallistuvat, tulee todelliseksi. Tätä korostaa se ratkaisu (jonka pitäisi olla itsestäänselvä, muttei ole), että brittinäyttelijöiden esittämät saksalaiset eivät puhu viihdeteollisuuden natsia vaan ihan englantia. He ovat elokventteja, verbaaleja, hauskoja ja – jos he eivät tekisi mitä tekevät – viehättäviä. Tässä mielestäni on koko elokuvan ydin.

Järven äärellä jutustellaan Beethovenista, heitetään muutama mauton vitsi, naureskellaan ja ollaan niin kuin ihmiset ovat. Ja Heydrichin ystävällisen hymyilevä puheenjohtajuus on todellakin aivan kuin hän käsittelisi sitä, miten kalanperkeet parhaiten hävitettäisiin. Heitettäisiinkö lokeille vai saisiko näistä vielä jotain? Kenneth Branaghin joskus ärsyttävän maneerinen tyyli ja olemus sopivat minusta yllättäen Heydrichin rooliin. Arendtiin viitaten Wannseen Eichmann on myös kiintoisa. Häntä esittää Stanley Tucci, joka ulkomuodoltaan sopii esittämään ei-arjalaisen perikuvan näköistä Eichmannia. Jos historiallinen Eichmann oikeudenkäynnissään Jerusalemissa 1962 esiintyi itseensäkäpertyneenä hiirimäisenä toimistorottana, jossa tosin oli välillä aggressiotakin, elokuvan hahmo on neuroottinen, aggressiivinen, leiskuvasilmäinen ja epävarma. Pehmeä-äänisen Firthin esittämän Stuckartin ja Heydrichin lyhyt sananvaihto tauolla puolestaan kiteyttää muutamassa hetkessä sen, millä tavoin ihminen todellakin on laumasielu. Minulle juuri lainoppinut Stuckart on elokuvan hyytävin henkilö, ei todellakaan mikään Elizabeth B.:n tai Bridget J:n unelmien sankari.

Wannsee onnistuu muistuttamaan siitä, miten arjessa syntyneistä teoista, selän kääntämisestä, olan kohautuksesta ja siitä, että halutaan miellyttää, että mennään ryhmän paineen mukana, voi seurata asioita, joita ei jälkikäteen halua muistella. Ja tietenkin se muistuttaa siitä, että syvällinenkin pahuus ihmisessä on tosiaan, Arendtin hengessä, perin arkipäiväistä.

*

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahan arkipäiväisyydestä. Alkuteos Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil (1963). Suom. Antero Holmila ja Jouni Tilli. Docendo 2016.