Ota tuhkaa mukaan

Wäinö Aaltosen museota Turussa on nyt kaksi viikkoa pitänyt hallussaan Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta. Väisänen onnistui okkupeeraamaan minutkin. Etenkin näyttelyn toteutuksen voimakas, hyvin tekninen tilallisuus korostaa muistamisen tematiikkaa niin, että näyttely salpaa hengen.

 

IMG_2211
Yksi Ahmatovan huoneista Väisäsen näyttelyssä. Kuva kirjoittajan.

Näyttely muistuttaa minua, ammattihistorioitsijaa, siitä, miten moninaisilla tavoilla vaikkapa juuri vainon ja vihan historiaa voidaan ja tarvitsee kertoa. Meidän historioitsijoiden tutkimukset, kirjat ja artikkelit eivät kerro läheskään kaikkea menneisyydestä eikä niiden tarvitsekaan. Historiasta voi tarinoida myös sellaisin keinoin, joita Väisänen näyttelyssään käyttää.

Väisäsen installaatiot ovat samaan aikaan neuvostoestetiikassaan karuja ja lyyrisiä. Tästä hieno esimerkki on näyttelyyn sisään vievä videoinstallaatio ”Neuvostotuuletin”, jota yksin jo haluan palata katsomaan uudelleen. Samalla tavalla karuina ja lyyrisinä katsoin myös Väisäsen maalauksia, voittopuolisesti suuria, karkein vaakasuorin pensselinvedoin maalattuja pintoja, joissa en voi olla näkemättä Ranskan valoa. Minulle se valo on aina toivon merkki.

Näyttely ei vaivuta epätoivoon, vaikka yksi sen teemoista on viha ja vaino. Surua siellä toki tuntee. Vainon kohteeksi joutunut runoilija Ahmatova ja tämän toverit opettelivat Ahmatovan runot ulkoa, tallensivat ne muistiinsa väistämään vihaa ja vainoa, odottamaan aikoja, jolloin ne voisi pukea jälleen kirjalliseen muotoon. He polttivat paperit, musteesta rakennetut runot.

Muistamisen merkitystä korostamassa Hannu Väisäsen näyttelyssä on myös installaatio ”Muistomerkki”, johon kävijöitä kutsutaan tuomaan tuhkaa. Väisäsen ohje kuuluu näin: ”Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sanalasku, loru. […] Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4-kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkan vanhoiin ranskalaisiin säilytysastioihin.” ”Installaatio”, Väisänen kirjoittaa, ”ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen.” (Lähde WAMin näyttelymoniste.)

Viha ja vaino tekevät vahvaksi mutta samaan aikaan myös hauraaksi. Käsityöihmisenä tätä historioitsijaa kosketti aivan erityisesti näyttelyssä Väisäsen Anna Ahmatova -museossa Pietarissa kuvaama huivi, joka myös näkyy yllä olevassa kuvassa vasemmalla. Ohut, hauras, vanha käsityö tuo minulle konkreettisella tavalla mieleen ne kaikki sukupolvien ketjut, muistista kadotetutkin, jotka silmukoihin kutoutuvat. Ajattelen, että juuri tätä muistin ketjujen särkymistä ja muistojen kudelmaa haluaa Väisänen kuvata myös öljymaalauksissaan hartiahuivista. Vangitsevia.

Vielä on mainittava yksi runo ja yksi maalaus. Runo on vuodelta 1921, Ahmatovan syntymäpaikasta Tsarskoje Selosta. Marja-Leena Mikkolan suomennoksena ”Ja minä opin nauramaan pelolleni / ja jätin tilkan viiniä / ja palan leipää sille, joka öisin / raapi ovea kuin koira, / tai katsoi sisään matalasta ikkunasta, / ja me vaikenimme, yritimme olla näkemättä / […] Nyt kun olet siellä, missä kaikki tiedetään, / Sano, mikä asui kanssamme siinä talossa?” Ehkä se, mikä talossa asui kolmantena, oli tulevaisuus, kuolema ja vaino? Kanssani näyttelyssä mukana ollut lukiolaiseni piti runoa heidän kielellään creepynä. Ehkä vähän minäkin, etenkin kun olen viime viikot pikkuiset vapaahetkeni puuhannut mediumismin kanssa. Varmasti juuri siksi näin esoteerisena Väisäsen maalauksen ”Runoelma ilman sankaria”, jonka mustan pohjan syövereistä nousee esiin vasemman yläosan täyttävä kalmanharmaa Anna Ahmatovan muotokuva. Se muistuttaa hyvin paljon sadan vuoden takaista henkivalokuvausta.

IMG_2218
Hannu Väisänen: Runoelma ilman sankaria, 2017. Kuva näyttelykatalogin sivulta 41.

Hannu Väisäsen näyttely Wäinö Aaltosen museossa on upea, moneen kertaan katsomisen arvoinen, puhutteleva ja monikerroksinen kokemus. Suosittelen. Näyttely on WAMissa aina 20.5.2018 saakka. Ota tuhkaa mukaan.

 

Mainokset

Outojen ilmiöiden tutkijana

Olen lukenut edelleen Terhi Utriaisen teosta Enkeleitä työpöydällä (2017), josta olen kirjoittanut aiemmassakin kirjoituksessani. Koska parhaillaan iso osa vapaa-ajastani vyöryy läppärin näppäimistölle naputellen kirjaa spiritualismiin – ja antispiritismiin – liittyen, enkeliuskoa tutkivan uskontotieteilijän etnografia tulee luonnostaan lähelle.

Utriainen kirjoittaa: ”… joidenkin tutkijoiden eettinen ja ammatillinen tehtävä on etsiä, nostaa esiin ja analysoida ’irrationaalisen’ kieltä ja osoittaa sen mahdollinen tärkeys rationaalista painottavalle (tieteellisen maailmankuvan) maailmalle. Sitä ei saa unohtaa, sillä se on ’toisen tiedon’ mahdollisuuden ylläpitämistä. Kyse ei tarvitse olla siitä, että asettuu puolustamaan oman tapaustutkimuksensa näkökulmaa maailmaan, vaan että asettaa sen ansaitsemaansa kriittiseen suhteeseen hallitsevien kielien ja tarinoiden kanssa.” (s. 177)

Tämä on kerrassaan oivallisesti kiteytetty.

Teen omaa kirjaani ja muutamaa artikkelia liittyneenä dosentti Maarit Leskelä-Kärjen johtamaan tutkimushankkeeseen Uudet etsijät. Esoteerisuus ja uskonnollisuuden murros modernisoituvassa Suomessa 1880–1940. Hanke sai mittavan rahoituksen Koneen Säätiöltä. Sen puitteissa avataan hyvin laajasti suomalaisen sivistyneistön esoteerisiä intressejä, tarkastellaan niiden kansainvälisiä kytköksiä ja historiallisia juuria sekä pohditaan, miten laaja vaikutus esoteerisellä vaikuttuneisuudella on ollut historiassamme. Hanke haluaa tuoda näkyväksi sen, miten tärkeä rooli esoterialla on ollut myös suomalaisten maailmassa.

Intressimme nousee rationaalista painottavasta tutkijan maailmankuvasta, Utriaista lainatakseni. Toisin sanoen lähtökohtanamme ei ole liikkeiden sisäinen näkökulma vaan nimenomaan tieteellisten linssien läpi katsoa menneisyyden esoteerisuutta kulttuurisena ilmiönä. Edustamiamme tieteenaloja ovat muun muassa kulttuurihistoria ja historia, uskontotiede ja taidehistoria.

Tiede on suhtautunut esoteerisiin liikkeisiin vähintään hyvin nihkeästi jo monta vuosikymmentä, mutta on hyvin tärkeä muistaa, että vielä sata vuotta sitten yliluonnollista tutkittiin aivan legitiimisti sen ajan tieteellisin menetelmin. Oli niin paljon uutta aukeamassa! Hypnoosi on tästä hyvä esimerkki: pikkuhiljaa se hiipi hyvinkin kokeellisilta (esoteriankin) kentiltä yhä merkittävämmäksi lääketieteelliseksi menetelmäksi.

Samaan aikaan tutkittiin mahdollisuutta saada yhteys tuonpuoleiseen. Jos monella meillä on tänä päivänä ajatus, että ensinnä tuonpuoleista ei ole tai toiseksi ainakaan siihen ei ole meillä suoraa yhteyttä, 1800-luvun jälkipuoliskolla oltiin tilanteessa, jossa mahdollisuus koskettaa toista puolta oli hyvin selkeästi läsnä, käsinkosketeltava. Se oli myös olennainen tieteellisen tutkimisen kohde. Tiede ei toisin sanoen ollut vielä eriyttänyt itseään tuonpuoleisen mahdollisuudesta.

Itseäni menneisyyden tutkijana kiehtookin omassa tutkimushankkeessani se maailma, jossa yli sata vuotta sitten elettiin, mahdollisen äärellä olevana maailmana.

Vakavuudesta ja vakavasti ottamisesta

Luen uuden kollegan, uskontotieteen professorimme Terhi Utriaisen teosta Enkeleitä työpöydällä. Arjen ja lumon etnografiaa (2017). Minua kiehtoo päästä kurkistelemaan toisen tutkijan tutkimusprosessiin, ja tämä kirja antaa siihen luvan.

Teos on suurelta osalta käytännössä Utriaisen lokakuun viimeisenä 2010 alkava tutkimuspäiväkirja, jossa seurataan enkelitutkimuksen prosessia aina kesäkuulle 2012 saakka. Utriainen kuvaa haastattelujaan ja kenttätyötä ylipäätään. Merkittävän roolin saavat naiset, jotka ovat enkelten kanssa tekemisissä, mutta minua kiinnostavat ennen muuta Utriaisen ajatteluprosessin eteneminen, luetut kirjat ja artikkelit, niistä nousevien mietteiden rakentuminen kokonaisuuksiksi samoin kuin avointen ajatusten juontuminen oivalluksiksi, tutkimustuloksiksi ja lopulta julkaisuksi.

Utriainen antaa myös omalle kirjoitustyölleni ison avaimen. Olen pitkään pohtinut, miten oikein saatan kuvata ilmiötä, johon en itse usko, mutta joka on ollut elävää, ainutkertaista ja korvaamatonta todellisuutta menneisyyden ihmisille. Kun kirjoitan spiritualismista, miten minun oikein pitää suhtautua siihen?

Utriainen kirjoittaa:

”Luen lisää Riisin ja Woodheadin (2010) kirjaa uskonnon ja tunteiden sosiologiasta, siitä millainen emotionaalinen ja emotionaalis-poliittinen kulttuuri tänä päivänä vallitsee – ja ajattelen naisia ja enkeleitä. Saan erilaisen kuvan riippuen siitä katsonko tutkimuskohdettani valistuksen vai romantiikan valossa. Jos seuraan valistuksen kertomusta, näen paon rationaalisuudesta ja poliittisesta vastuusta, paon kulutuksen ja narsistisen hedonismin emotionaaliseen piilopirttiin. Näen myös marxilaisittain huijatuksi tai huumatuksi tulemisen kuvan. Jos taas seuraan romantiikan narratiivia, näen yksilöiden luovuuden, mielikuvituksen, tunteiden ja itseilmaisun vapautumisen kuvan, demokratisoitumisen ja omaehtoisen tervehtymisen kuvan.” (s. 110).

Minun 1890-luvun spiritualistini olivat hyvinkin tietoisia itse asuvansa näiden kahden lähtökohdan maailmassa. He huojuivat niiden rajoilla, koettivat astua ulos valistuksen rationaalisuudesta, mutta olivat siinä tiiviisti sidottuna. Se ei riittänyt heille, he tahtoivat enemmän; ehkä he tahtoivat kaiken? Kukapa ei tahtoisi kaikkea?

Olennaista tietenkin on se, että avaan heidän kokemustaan mahdollisimman hyvin, mahdollisimman hyvien ymmärtäen ja nimenomaan omaa asennettani, tietämystäni ja kokemuksiani työkaluna käyttäen. Se, että en usko henkiin tai henkimaailmaan tai tuonpuoleiseen mutta samanaikaisesti ymmärrän itse jatkuvasti kokevani asioita, jotka joku toinen kokisi niihin liittyvänä, auttaa minua ymmärtämään ”ei-rationaalisen” kokemisen paremmin.

Utriaisen teos muistuttaa minua myös olennaisesti siitä, että tutkimus on myös tutkijan elämää ja elämään tulee kuulua myös naurua. Joskus me unohdamme tämän: tutkimuksesta tulee haudanvakavaa. Me historioitsijat olemme sitoutuneet kuin verivaloin suhtautumaan menneisyyteen kunnioittavasti – siis vakavuudella – ja samalla unohdamme, että menneisyyden ihmisilläkin saattoi olla pilke silmäkulmassa. (Tai voi olla, että vain minulla on tällainen vakavuuden projekti henkilökohtaisena ongelmana.) En tarkoita, että minulla olisi minkäänlaista intressiä pilkata spiritualistejani, en tosiaankaan: nn halua pitää hauskaa heidän kustannuksellaan. Päinvastoin hehän ovat aivan hurmaavia. Mutta ovathan heidän toimensa myös hauskoja.

Ja miten ylpeä heistä, spiritualisteistani, olenkaan! Heissä oli miehiä ja naisia toisin kuin tuntuu olevan Utriaisen tutkimissa tämän päivän enkeliuskon piirissä olevan. Olen tyytyväinen, että oma tutkimukseni voi kertoa myös siitä, miten fin de sièclen kulttuurissa oli paljon myös pisteitä, jotka olivat vähemmän sukupuolitettuja kuin meidän monet pisteemme. Sitä ei aina tule ajatelleeksi, mutta esoteria oli kenttä, jossa myös ihanteen tasolla – ei toki aina käytännössä – sukupuoli ei ratkaissut.