Hyvästi viisut – ei vaiskaan

6f84599a3ae7e89bfd5b45c400692063

Jos jotain olen euroviisujen suhteen oppinut, se on se, etten enää koskaan viisuyönä kello kaksi vanno tämän olevan viimeinen kerta. Ei kannata, sillä katson minä seuraavatkin kuitenkin, jos vain suinkin. Viime yönä en siis vannonut mitään, vaikka aika paljonkin mieli teki. Kun viisujen paras osa on ääntenlasku, on jo oikeasti mietittävä, olisiko parempi panna sekin aika vaikka nukkumiseen. Mutta ei nyt sentään vielä, jos kumminkin vielä Israelin kisat 2019….

Aiemmin kirjoitin mistään mitään tietämättömänä, moniakaan biisejä kuulematta ja esityksiä näkemättä ja siis toiveikkaana, että tästä saattaisi tulla Birminghamin kaltainen viisuvuosi. Ei tosiaankaan tullut, mutta hassua kyllä, yhteinen nimittäjä löytyy: Israelin voitto! Dana Internationalista olin silloin hurmioissani. 20 vuotta on niin pitkä aika ja elämää kulunut välissä niin paljon ja musiikkityylit eläneet elämäänsä ilman minua, etten itse tämänvuotisesta voittajasta aivan hirveästi innostunut (enkä osaa lukea aasialaispopin koodeja ollenkaan). Israel tosin sai minulta kotiraadissa hyvin korkeat pisteet, huit points, mutta lähinnä virkistävyysvaikutuksellaan puuduttavassa kavalkadissa – ja tietysti poliittinen viestihän biisissä on oikein kohdallaan, ja jos Netta on nuorisolle esikuvaksi, vielä parempi.

Niin lattea oli korvaani tämä viisuvuosi, että joukosta ei yksinkertaisesti löytynyt yhtä selkeää suosikkia eikä edes vain yhtä inhokkia. Niitä oli tavattoman paljon enemmän kuin hyviä. Jotenkin muunkielisetkin onnistuivat katoamaan massaan. Ranskalle ja Italialle kunniamaininta sitkeästä itseltään kuulostamisesta. Serbian homma kaatui pökkelömäiseen esitykseen ja biisiin, josta riittävä Balkan-paatos kuitenkin jäi loppukohotuksen muodossa valitettavasti puuttumaan. Mainittakoon, että Serbian Molitvaa voisin kuunnella vieläkin. Ehkä lisäänkin sen soittolistaani. Viro pärjäsi hyvin, mutta selitys lienee enemmän laulajan väristyksiä aiheuttaneen kauniissa äänessä kuin biisin nerokkuudessa tai italian kauneudessa. Albania jotenkin meni ohi ja niin teki Unkarikin, vaikka lajityyppinä nämä oikeasti olivat (Alankomaiden kanssa) eniten minun musiikkiani. Näissä oli ihan samantekevää, millä kielellä laulettiin, sillä sanoista tuskin olisi saanut selvää englanniksikaan. Pidän selkeästä artikulaatiosta, kieli kuin kieli. Mutta se, että ihana Kreikka taivaallisen kauniilla kielellään karsiutui aika heikolla biisillään, oli taatusti kohtalokasta. Pelkään pahoin, että maa palaa Jerusalemissa läksynsä oppineena takaisin englanninkieliseen eurohumppaan. Tuskin Kreikassa jäi Kyproksen menestys aivan huomaamatta, kun esittäjäkin taisi olla Kreikasta…

Ääntenlasku vasta jotain oli. Tietysssä mielessä uusi juryjen ja kansanäänten kaksoisjärjestelmä pitää laskennan kiintoisana. Olihan aikamoista ensin ihmetellä, miten Ruotsi voi menestyä niin hyvin niin epämiellyttävällä biisillä ja sitten katsoa, miten se totaalisesti romahti kansanäänten tultua – sai toki loppusijoituksekseen aivan säällisen, mutta silti romahti! Toiseksi on aika noloa, että juryt, joiden perimmäinen tarkoitus on kai ollut poistaa naapuripolitiikan vaikutus äänestämisestä, toimivat juuri päinvastoin ja vain vahvistivat käsitystä naapurisovuista. Se siitä raatien ammattilaisuudesta, nyt järjestelmän uskottavuus on täysin mennyttä. Ja sitten tietenkin tämä ikuisesti hämmästyttävä Suomi antaa pisteitä Israelille ja Israel Suomelle -kuvio! Ihan hyvä vaan, että Israel antaa pisteitä Suomelle, sillä ei Suomen esitys hävinnyt muiden esityksille tässä kokonaisuudessa niin, että se olisi toiseksi viimeisen sijan ansainnut. Tottahan se vain katosi heikon biisin vuoksi massaan – ja lajityypille varatut äänet viuhuivat Kyprokselle. En edes ala puhua ulkomusiikillisista tekijöistä.

Eurovision laulukilpailu on laulukilpailu, mutta aika usein paras laulu ei voita. Jotta paras laulu löytyisi, kisa pitäisi käydä aivan toisin. Se voisi mennä vaikka siten, että arvotaan halukkaista yksi esittäjä, joka esittää kaikki biisit. Olisi siinä laulajalla laulamista! No, kukapa tuommoista katselisi ja ketäpä kiinnostaisi, joten on parasta pysyä tässä hupsutuksessa.

Kuten nytkin nähtiin, Suomi ei menesty valtavan hyvin (finaaliin pääsy on hyvä suoritus!) koettamalla tehdä euroviisua tai koettamalla kilpailla perussarjassa. Kisavoittoon on räväytettävä jotain raikasta, kuten Saksan Lena tai Norjan Rybak ensimmäisellä kerralla. Tai sitten tunkkaistakin, vanhanaikaista, mutta erilaista. Lordi siis. Tai Conchita Wurst, Dana International tai Salvador Dobral. Hänestä puheen ollen sanottakoon, että Dobralin itserakas kisamusiikin halventaminen meni eilen suoraan sanottuna häpeälliseksi ja oli illan isoin mahalasku. Selvennykseksi huomautettakoon uudelleen, että hän ei ollut suosikkini viime vuonna, vaan Italia.

Olin jo ajatellut, että Suomi ei osaisi hellyttää näissä kisoissa, joten sitä ei kannata tyrkyttää, mutta ehkä sittenkin monien ehdottama Tanhupallo osaisi! Hänessä saattaisi olla sellaista ylirajaista hellytystä, jolla voisi pisteitä irrota. Tai sitten tulisi zero points, mistä sitä tietää, nämähän ovat euroviisut!

Toisaalta, eihän sillä nyt ole niin väliä, ollaanko finaalissa vai ei. Kisat ovat ihan hauskat – tai ainakin pisteenlasku on – joka tapauksessa. Ja jälkijuttua ja näitä analyysejä, kuten tämäkin, piisaa.

Mutta ensi toukokuussa Jerusalem.

Olisiko Netan voitosta paitsi esikuvaksi nuorisolle, myös siemeneksi kohti rauhantyötä?

Mainokset

Historia velvoittaa: euroviisut

Katsoin euroviisut ensimmäisen kerran vuonna, jolloin Waterloo voitti. Abban saundi ei vielä silloin saanut täysin hurmaantumaan, vaikka en muista biisiä huononakaan pitäneeni. Minun suosikkini oli Olivia Newton-Johnin Long Live Love. Jotenkin, jälkikäteen täysin käsittämättömällä tavalla, se hurmasi melkein-kymmenvuotiaan sydämeni. Tulevasta Grease-tähdestä tuli kertaheitolla idolini, jonka uran alkuaikojen kantribiisejä kuuntelen silloin tällöin yhä edelleen (hänen versionsa Dolly Partonin Jolenesta on vähintään alkuperäisen veroinen). Mainittakoon, että euroviisut tekivät minusta myös Jill Johnson -fanin. Ah Birminghamin legendaarista finaalia!

Eilisiltana hurmasi taas Ruotsi. Melodifestivalenin finaali oli hienoa viihdettä, kuten tapana on. Mukana oli tottakai se pakollinen kansansuosikki-huumoripläjäys, ruotsalainen duurivoittoinen iskelmäkappale, joka ei vain aukea minulle (muutenkin olen sitä mieltä, että huumoripläjäykset euroviisuissa voisi kieltää). Tällä kertaa pläjäyksen esitti Rolandz uskomattomassa stailauksessa. Edes joulukuuseni ei yllä samalle hopeanhohdon tasolle. Muuten kisattiin ruotsalaiseen tyyliin riemullisen vakavamielisesti. Voittopuolisesti taitavia laulajia, tarttuvia kertosäkeitä ja huipppuunsahiottuja koreografioita (olen kylläkin sitä mieltä, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan tanssiryhmien liikkeet ovat olleet lähes aina samat), videoita ja rekvisiittaa. Esiintyjien puvutkin ovat yleensä viimeiseen asti mietittyjä – ja aika useinhan onkin niin, että Ruotsin voittaja esiintyy samassa asussa myös Eurovision laulukilpailun finaalissakin toukokuussa. Mello on naapurissa koko vuoden kestävä projekti, minkä tosiasian näkee ja kuulee kaikesta. Vakaa tulkintani on, että lähestulkoon kaikki finaalin kappaleet olisivat voittaessaan olleet toukokuun finaalissa, eli ruotsalaisten ei tosiaankaan tarvitse murehtia, pääsevätkö he finaaliin – he miettivät, miten he saisivat tehtyä kaulaa Irlantiin. Stressinsä kullakin.

Voi sanoa, että toukokuussa, finaalin jälkeen, yleensä jo voittokappaleen soidessa uudelleen ja lopputekstien pyöriessä, päätän, että tämä oli tässä, ei enää. Ei enää koskaan euroviisuja, huonoja biisejä, ihmeellisiä naapurinäänestämiskuvioita. Menee kahdeksan kuukautta, tulee tammikuu ja jo alan merkkailla kalenteriin karsintoja ja finaaleita. Kun olen aina ennenkin… Historia velvoittaa, en voi jättää väliin.

Koska olen elänyt ennen internetiäkin, on ollut vuosia, jolloin ei ole ollut mahdollista nähtä viisuja. Yhdysvaltain-keväänä 1984 koko homma saikin jäädä väliin, kun viisut voitti kultakenkäinen iloinen ruotsalaispoppoo. Aivan koko elämää ei ole voinut järjestää viisujen mukaan, mutta yleensä kisan näkee, jos oikein panostaa. Olen katsonut reissuilla finaaleja niin Britanniassa (ja ollut siellä äänestämässä Lordia voittoon!), Hollannissa kuin Italiassakin.

Suomen karsinnat, Ruotsin karsinnat, semifinaalit ja finaalit on viimeiset vuodet tullut ihmeteltyä. Tietysti olen katsonut esikatselut ja aivan viime vuosina jonkin verran olen katsellut ja kuunnellut myös kappaleita etukäteen. Ehkä olen siis jollain tasolla viisufani. Tänä vuonna meni naapureiden karsinnat ilman minua, sillä en ainakaan havainnut niitä Teeman ohjelmistossa (minulla ei näy ruotsalaiskanavia). Ehkä hyvä niin, sillä on ruotsalaisissakin yrittäjissä nimittäin joka vuosi paljon moskaa. Juuri moska on se, joka joka vuosi saa minut päättämään pysyvästi viisuharrastukseni… ja toivo moskattomuudesta palaamaan ruudun ääreen. Jok’ikinen vuosi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Birminghamin legendaarinen finaali tasan kaksikymmentä vuotta sitten on ainoa, jonka olen katsonut kokonaan kahdesti. Olen myös kuunnellut sen kappaleita jälkikäteen lukemattomia kertoja. Vaikka viime vuosikaan ei ollut lainkaan aivan karmea, kisasihan siellä voittajan lisäksi monta hyvää, esimerkiksi oma suosikkini Occidentali’s Karma, Birminghamin toistumisen odotuksessa palaan ruudun ääreen tänäkin vuonna.

Ja nyt! Toivo on herännyt. Vaikka Ruotsi ja Suomi lähettävät tänä vuonna viisuihin perinteiset ruotsipopit ja Tanska viikinkilaivalla viilettäviä sankareita (ja Norja kerää pisteet Alexander Rybakin karismalla ja viululla, ei voi mitään), monet muut maat ovat päättäneet palata ajassa takaisin, kuin Birminghamiin konsanaan.

Pitkästä aikaa ainakin esikatseluvideoiden perusteella on odotettavissa reilusti muutakin kuin englanninkielistä laulamista. Finaalissa jo olevista kuudesta maasta neljällä on ei-englanninkielinen kappale – ainakin vielä. Portugalin Amar pelos doisin voitto mitä epätodennäköisimmällä kombinaatiolla on siis saanut (viisutyyliin) jäljittelijöitä. Tämän viisufanin sydän sulaa: Kreikallakin on taas tunnelmaltaan kreikkalainen, kreikankielinen biisi. Vihdoin! Heillä on planeetan kaunein kieli, käyttäisivät sitä, olen tuskastellut jo vuosia. Kreikan kielen korvia hivelevän kauneuden lisäksi luvassa on ihanaa slaavilaista tuskaa kielellä, jota en alkuunkaan ymmärrä, mikä on usein viisuissa vain hyvä. Ja italiaa, ranskaa… Kyllä, kiitos. Toukokuun kahdeksas, tule jo.