Vastaisku miesten elämille

Tilaan Storyteliä. Pidän elämäkerroista. Kun Storytelin elämäkertakategorian avaa, iskee kasvoille järkyttävä näky. Toinen toisiltaan kopioivia äijäkansia. Yhdessä (Cheek) on pikkuisen punaista. Harmaata, mustaa ja taas harmaata. Enintään siniharmaata, Jutissa vähän taustalla Tapparan värejä. Kun klikkaa elämäkerrat-kategorian sisällä kategoriaa suosituimmat, totuus on armoton: Marko, Cheek, Alex, Pentti, Ville, Tommi, Gösta, Kalle, Hector, Juti, Marco, Pate, Pauli, Olli, Pekka, Jere, Aki, Zlatan.

OIKEASTI!?

Aivan aikuisten oikeasti tämä on tätä kirjoittaessani tämän kategorian ohittamaton totuus. Selitys ei voi olla se, että ohjelma suosittelisi näitä minulle lukemiseni perusteella, sillä en ole näistä ensimmäistäkään raottanutkaan – ja koska nämä joukkueena herättävät feminististä raivoa en raotakaan. Vaikka Hector sen ansaitsisi, ainakin. Varmaan Villekin. Ja Kalle.

Suomen Kuvalehti julkaisi (onkohan palsta nyt lopetettu, kun ei sitä näy uusimmissa numeroissa?) syntymäpäiväsankareiden merkkipäiväkuvia. Miehet siellä aina vanhenivat, uljaanharmaana rivistönä. Yhtenä viikkona tässä aivan taannoin Helsingin Sanomien kaikki nekrologit olivat miesten. Kas vain, ajattelin, vain miehet kuolevat. No, onneksi tilanne on korjaantunut sittemmin.

Valitettavasti kyse kirjamarkkinoilla ei ole edes siitä, että vain miehet lukevat elämäkertoja ja heitä kiinnostavat miesten elämäkerrat. Luulen kyllä, että suurin osa miehistä harvoin lukee naisten elämäkertoja, mutta koska naiset lukevat sekä naisten että miesten elämäkertoja, myös naisten elämäkerroille löytyy lukijoita, vaikkei miehiä niiden pariin pakotettaisikaan. Ehkä olisi syytä!

Kyse on siitä, että ajatellaan, että maailmassa (Suomessa) ei ole tarpeeksi kiinnostavaa naista, josta kirjoittaa elämäkerta.

Vastaväite: Olen juuri lukenut kaksi äärettömän kiintoisaa, aivan uutta naisen elämäkertaa: Tiina Mahlamäen kirjoittaman Kersti Bergrothin elämäkerran (ks. tekstini tästä blogissani 29.1.2018) ja Hanna-Reetta Schreckin kirjoittaman Ellen Thesleffin elämäkerran (tästäkin aion vielä kirjoittaa tässä blogissani). Ja nämä nyt esimerkkejä mennäviikkojen omasta lukulistastani.

Se, että elämäkertahyllyt näyttävät siltä kuin nyt näyttävät, kertoo siitä, että ajatellaan, että naisten elämillä ei ole painoarvoa, merkitystä eikä kiinnostavuutta. Että niitä ei kannata kirjoittaa eikä kustantaa. Ehkä erityisesti jälkimmäistä. Turha selitellä, että kyseessä on sattuma. Ei ole, ei ainakaan yksinomaan. Populaarielämäkerta on miehinen juttu.

Vastaiskuna pelkille miesten elämille ja muistakin hyvistä syistä luin juuri kulttuurihistorioitsijakollegani, Maarit Leskelä-Kärjen niinikään tuoreen teoksen Toisten elämät, jossa on kirjoituksia elämäkerroista – ja etenkin naisten elämäkertakirjoittamisesta ja naisten elämäkerroista. Teos kiteyttää monin tavoin tekijänsä tähänastisen uran mittaisen elämäkertalukeisuuden, biografisen tutkimusotteen teoreettisen keskustelun (aivan lähestyttävästi) ja avaa näkymiä monenlaiseen elämäkertagenreä uudistavaan tekemiseen. Elämäkertojen ystäville teoksessa on runsaasti myös tietoa elämäkertagenren historiasta ja naisista elämäkertureina. Suosittelen vakavuudella lukemaan tämän teoksen, myös silloin, kun vallalla on epäilys naisten tekemistä kohtaan, naiserityisyyden epäily tai naisten elämien arvon epäily.

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017. 272 s. ISBN 978-952-304-124-0.

 

 

 

Mainokset