Rosa Liksom: Everstinna

everstinna copy

Kuuntelin pääsiäisen kunniaksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna äänikirjana. Sitä oli vaikeaa päästää korvistaan. Teos avasi aivan uudenlaisen tason Liksomiin kirjailijana, todella herkän ja tarkan luonnonkuvaajan. Oli ällistynyt ja ihastunut. Tämä kuvaus teki kirjasta mahdollisen kuunnella ilman että joutuu välillä poistamaan kuulokkeita korvistaan kaiken kauheuden äärellä, onhan romaani muutoin isolta osin varsin karmivaa joskin kauttaaltaan hienoa, loppuun saakka hiottua luettavaa.

Everstinnassa minua kiinnosti päähenkilön taustalla oleva historiallinen henkilö, kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämäntarinan Liksom kertoo huikealla, verevällä ja veret seisauttavalla tavalla: nuoresta fasisistista natsiksi (”isä teki minusta fasistin, eversti natsin”), aistihuumaiseksi rakastajattareksi, itsensä kadottavaksi, väkivallan kirjaimellisesti murtamaksi vaimoksi ja pikkuhiljaa itsensä löytäväksi, nuoren pojan naivaksi keski-ikäiseksi ja lopulta vanhaksi kirjailijaksi. Kariniemi kiinnostaa minua juuri nyt erityiseksi siksi, että meillä tarkastetaan toukokuussa (5.5.) väitöskirja, joka tarkastelee tämän ystävättären, Ruth Munckin käsitystä elämästään. Elina Virtasen tutkimuksen lähdeaineistossa on myös näiden naisten välistä kirjeenvaihtoa.

Everstinnan lukijana olin jatkuvasti puolihädissäni: miten kuulemani nostamiin tuntemuksiin oikein suhtaudun? En kai ole antamassa Everstinnalle hänen kärsimystensä tähden hänen ratkaisujaan anteeksi, sitä että hän hyväksyy vääryydet ja hirmuteot, karmeudet ja kaiken pahan? Ja sitten: miksi minun tarvitsisi, ei hän sitä pyydä. Mutta onko kirjassa kyse peräti sovituksesta? En usko, että Liksom hakee sellaista, mutta luulen, että hän haluaa nostaa esiin kysymyksen valinnoista ja päätöksistä, elämän kulusta ja sen käänteistä, siitä äärettömän ohueasta rajasta, jolla pahimmillaan ihminen joutuu liikkumaan, kun tekee päätöksiä. Oikean ja väärän raja on niin pelottavan ohut. Se on kuminauha eikä mikään kymmenien kilometrien rajavyöhyke.

Teoksen esittelyssä mainitaan kyseessä olevan yhden yön romaani. Everstinna muistelee elämäänsä ehkä viimeisenä yönään. Tästä ratkaisusta syntyy romaanin suuri haaste, aikatasojen huljuva toisiinsasolmiutuminen, joka saattaa saada hetkellisesti pään pyörälle – mutta joka on juuri sellaista kuin ihmisen ajatuskulku hänen päässään on. Yksi asia johtaa yhteen, toinen toiseen. Hieno kerronnallinen ratkaisu, joka toimii hyvin etenkin koska romaani on lyhyt (äänikirjana vain viisi ja puoli tuntia, sivuja 190).

Teos toimii mielestäni mainiona pikajohdatuksena myös suomalaisen 1930-luvun fasismin historiaan, joka ei meitä mairittele, samoin kuin Lapin ja etenkin Rovaniemen tilanteeseen ennen Lapin sotaa. Tosin tuskin nämä nyt enää kenellekään kovin tuntemattomia ovat, onhan tästä kaikesta niin valtavasti kirjoitettu.

Everstinna on myös kirjailijaromaani – hivenen toisenlainen, mutta on kumminkin – eikä niitä voi koskaan lukea liikaa. Mainittakoon, että Everstinnan suhde maailmankirjallisuuden klassikoihin oli niitä harvoja kohtia romaanissa, jotka saivat minut nauramaan ääneen.

Ja vielä lopuksi sananen äänikirjaversiosta. Lukija on Anna Saksman – olipa nautittavaa luentaa! Hieno, kaunis ääni, tarpeeksi muttei liikaa eläytyvää luentaa. Saksmanin ääni vielä korosti kerronnan pehmeyttä. Murteella kirjoitettua romaania ei taatusti ole ollut helppo lukea. Koetin goolata, mistä päin Saksman on kotoisin, mutten löytänyt tästä tietoa. Poljento kuulosti minusta enemmän oululaiselta kuin rovaniemeläiseltä (vokaalit peräpohjalaisen h:n jälkeen aivan aavistuksen pidempiä kuin ne, joihin olen tottunut). Olipa hieno kokonaisuus.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 190 s. ISBN 978-952-01-1656-9

Mainokset

Uusi upea tittelini

M012_HK10000_4000
Maria Janson itä-götanmaalaisen Kisan apteekin lääkepulloja vieressään. Kuva: Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma HK10000:4000. Lisenssi Creative Commons CC BY 4.0.

 

Täällä kirjoittaa ylpeä tietokirjailija. Sain nimittäin toissapäivänä tiedon, että minut on hyväksytty Suomen Tietokirjailijat ry:n jäseneksi. Sehän tarkoittaa, että nyt voin virallisesti käyttää titteliä tietokirjailija. ’Tietokirjailijuus’ on samanlainen titteli kuin ’kirjailijuus’, joka ei synny siitä, että kirjoittaa tai että tahtoo kirjoittaa, vaan siitä, että on kirjoittanut ja etenkin julkaissut listatuilla kustantajilla riittävästi. Kynnys on varsin korkea. Samalla tavalla kuin kirjailijuuden portinvartijana toimii Suomen Kirjailijaliitto, tietokirjailijoilla on siis Suomen Tietokirjailijat ry.

Oli kieltämättä minun korkea aika hakea jäsenyyttä, sillä ehkä olen jo hyvän aikaa sitten julkaissut jäsenyyteen vaadittavat määrät tietokirjallisuutta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vaikka olen ollut jäsenyyden kanssa saamaton, uskon silti vakaasti joukkovoimaan ja edunvalvontaan. On tärkeää, että kirjoittajien etuja valvotaan, että heidän oikeuksiaan ajaa joku ja että jotakin kautta kanavoidaan myös erilaiset kirjoittajien tekstien käytöstä syntyvät rahalliset korvaukset. Suomen Tietokirjailijat ry jakaa jäsenilleen Kopioston tilityksiä apurahoina ja jäsenetuja on paljon muitakin. Tärkeää on esimerkiksi yhdistyksen apu jäsenten kustannussopimusten tarkastamisessa.

Toinen ja elintärkeä kaikkien kirjoittajien edunvalvoja on Sanasto, jonka jäsenyys on maksutonta. Siihen ei ole myöskään tuotantomäärärajoja, kunhan olet jotain kirjastosta (nykyisin myös yliopistojen kirjastoista) lainattavaa kirjoittanut; artikkeli kirjassa riittää. Kun olet jäsen, Sanasto maksaa kirjoittamiesi tekstiesi kirjastolainauksista kertyneet eurot tilillesi pyytämättä. Lisäksi se työskentelee ahkerasti nostaakseen korvauksia – ja on nyt saanutkin ne pohjoismaiselle tasolle – ja valvoo tekijänoikeuksiasi. Mukavaa! Ilmaista! Sinun ei tarvitse muuta kuin päivittää uutta julkaistessasi teosluetteloasi ja toimittaa Sanastolle verokorttisi.

 

Junamietteitä

Kun Turusta lähtee junalla aamuyhdeksältä, viisi yli, on ainakin aikataulun mukaan Rovaniemellä kello 17:17. Kahdeksan vaivaista tuntia ja vartti päälle. Tällä kertaa meni jälleen vähän enemmän, mutta eipä huolta silti, autolla samaan matkaan menee kesärajoituksillakin vähintään kaksi ja puoli tuntia kauemmin. Juna on kirjoitustyöläiselle ihanteellinen matkustusmuoto ainakin silloin kun aurinko ei aivan hurjasti vilku silmissä. Aika kuluu kuin siivillä, kun kaksi junanvaihtoa ja lounas vielä sopivasti rytmittävät päivän. Sain taas aikaan aika lailla.

Juna on oivallinen kulkumuoto ja siinä on yhä romantiikkaa. Matka taittuu, mutta silti junassa kiitäjän pää pysyy perässä, toisin kuin lentokoneessa. Samaisessa kahdeksassa tunnissa tottakai lennän Helsingistä New Yorkiin tai Bangkokiin, mutta se ei tunnu erityisen luonnolliselta. Kun astun junasta Rovaniemellä, tajuan selkeästi matkanneeni kaikki ne sadat kilometrit. Junien oivallisuuden takia minua hämmästyttää, kun kuulen turkulaisten vääntävän siitä, pitääkö kaupunkiin saada pikaraitiotie vai superbussi – vai mitä nämä nyt ovatkaan nimeltään. On päivänselvää, että paatunutta työmatka-autoilijaa, kuten minua, ei saa aivan helposti minkään superbussin kyytiin, mutta raitiovaunuun hyppään heti. Voisin jopa kuvitella muuttavani raitiotien varteen. Kiskoissa on jotain erityistä. Niistä syntyvä metelikin on jollakin tavalla oikealla taajuudella.

Olen vuosikausia haaveillut pitkästä jokiristeilystä ja oikein kunnollisesta rautatiematkasta. Sellainen järjestyisi helposti Turun asemalta. Hyppäisisin Helsingin-junaan, Helsingissä vaihtaisin Tolstoihin ja kiitäisin sillä yön yli halki metsien Moskovaan. Siellä tietenkin ottaisin junan Vladivostokiin tai ehkä jos oikein seikkailumielellä olisin, peräti Pekingiin. Kiskojen kolinaa, pauketta ja junan ääniä viikon verran. Ja jos villi olisin, tulisin samaa tietä takaisin! Siinä olisi matkanteon tunnelmaa kerrakseen. Kuvitelmissani näen sen tällaisena: istun läppärin ääressä hytissäni päivästä toiseen ja Siperia kulkee nauhana silmissäni. Välillä kävisin syömässä venäläistä ruokaa ravintolavaunussa ja tiheään tahtiin joisin tsaikkaa vaunun aina kuumana olevasta samovaarista. Ennen kaikkea tekstiä syntyisi. Kirjani olisi peräti valmis, kun astuisin ulos vaunusta Vladivostokissa.

Totuus olisi tietysti toisenlainen. Olisi välillä vaihdettava junaa, mentävä hotelliin, tultava takaisin asemalle ja odotettava junaa, harjoitettava juuri sitä kaikkein ärsyttävintä siirtymistä matkustettaessa. Mutta hotelliin olisi mentävä, sillä minä en voi olla viikkoa ilman suihkua. Se nyt vain on niin, ja tämä arkinen mutta totinen ongelma kieltämättä vaikuttaa moniin haaveisiini yhtä radikaalisti. Hiustenpesuun kaatuvat Kilimanjarolle nousut ja Tiibetin-vaellukset.

Tilasin nettikauppajätin kautta brittiläisestä divarista muutamalla centillä ja postikuluilla Tom Chesshyren kirjan Ticket to Ride. Around the World on 49 Unusual Train Journeys. Chesshyre on ammatiltaan matkakirjoittaja ja tämä on yksi hänen monista erilaisista matkakirjoistaan. Kirjassaan hän pohtii etenkin junabongausta, trainspottingia. Se näyttää olevan ällistyttävän yleistä, laajamittaista ja globaalia. Hän osoittaa, kuinka junilla todellakin on erityismerkityksiä, joita busseihin, autoihin, lentokoneisiin eikä laivoihin saa.

Minusta Chesshyren maailmanympärimatkan kiintoisin osuus on Helsinki-Peking (siksi kirjan ostin). Myönnettävä on, että myös Indian Pacific -juna Australiassakin osoittautuu jännittäväksi, sillä kanssamatkustajat heittäytyvät varsin aggressiivisiksi Chesshyren paljastettua olevansa matkakirjoittaja. Aikamoisia nuo aussit! Suomalainen vain ihastuu, jos joku haluaa kirjoittaa sanasenkaan meistä: ei yhtään väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa. No, meistä Chesshyre ei kirjoita sanaakaan, mutta metsistämme kyllä. Ja Helsingin hurmaavasta rautatieasemasta.

Siperian halki kulkiessaan Chesshyrellä on tavoitteenaan lukea läpi Tolstoin Sota ja rauha – varsin konventionaalinen valinta. Hän ei onnistu tavoitteessaan ja minua lukijana ärsyttää, että hän ei paljasta, mihin hän aikansa käytti, jos ei tiiliskiven lukemiseen. Olisipa edes kertonut istuvansa ja kirjoittavansa matkakirjaansa! Junassa aika kuluu kuin siivillä, kyllä kyllä, mutta ei tuo kertonut, miten. Muutenkin olen sitä mieltä, että junamatkasta kirjoittaessaan olisi syytä kirjoittaa junista ja junailusta, ei matkustajista. Tosin tämä saattaisi pitkän päälle tuottaa vain kovin lyhyitä junamatkakirjoja.

ticket-to-ride-230x373

Koska Chesshyren kirjasta jäi vähän vajaa olo suhteessa transsiperialaiseen, ajattelin kaivaa täältä etelään junailtuani hyllystäni Rosa Liksomin taannoisen Finlandia-voittajan Hytti nro 6, josta pidin aikoinaan kovasti. Hyvä lueskella noita muiden kuvauksia, sillä voi aivan olla, että minun transsiperialaiset kokemukseni jäävät pysyvästi nojatuolimatkailun tasolle.

Hannah ja mekko

Kesälukemistosta minulta jäi kesken Pascale Huguesin teos Hannah’s Dress. Berlin 1904–2014. Teos on kiintoisa paitsi tietokirjamielessä, myös elämäkertamielessä ja taatusti se on kiinnostava myös Berliini mielessä. Se on käännetty ranskankielisestä alkuteoksesta sekä saksaksi että englanniksi. Luin sen vihdoin loppuun.

9781509509812

En ole tietääkseni lähdössä Berliiniin, mutta Saksan historia kiinnostaa. Tällä teoksella on niin kiintoisa nimi, että se tarttui silmiin kerran viime keväänä töissä kahvihuoneessa kustantajan kataloogia selatessa. Kaunis kansi, kutsuttava otsikko ja kiintoisa myyntiteksti. Luin teosta alkuun kesälomalla – Etelä-Saksassa, aivan Pfalzin ja Alsacen rajalla, toinen jalka toisessa, toinen toisessa maassa.

Teoksen kirjoittaja Pascale Hugues on ranskalainen – tai pitäisi sanoa strasbourgilainen –toimittaja, joka on asunut Berliinissä neljännesvuosisadan. Hannahin mekko kertoo ”hänen kadustaan”, jota hän ei tietoisesti koskaan teoksessa nimeä. Jos lukija olisi utelias ja halukas, kadun pystyisi epäilemättä helposti jäljittämään, mutta ymmärrän Huguesin ajatuksen salaamisen takana: hänen katunsa on yksi Berliinin katu, se on kaikki kadut. Katu on syntynyt 1904 ja tavallisena berliiniläisenä katuna Schönebergissä se on nähnyt monenmoista.

Tämä teos on ensimmäinen kadun elämäkerta, jonka olen lukenut. Olen lukenut talojen elämäkertoja, mutta tässä on nyt ensimmäinen katubiografia. Kiihkeä sellainen se onkin! Hugues kirjoittaa niin hyvin, että tekee kadulleen kunniaa. Hänen ihmiskuvauksensa on kristallinkirkasta, yksityiskohtien kuvaus enemmän kuin high definitionia – välillä ehkä jopa aivan pikkuisen uuvuttavaa, mikä lienee pääsyy sille, miksi minulta jäi kesällä tämä pikkuinen kirja kesken. Kirja on niin upeasti käännetty (etenkin tekstin rytmi on poikkeuksellisen vahva), että minua jäi harmittamaan helppo ratkaisuni lukea se englanniksi. Ranskankielinen alkuteos olisi varmasti vielä huikeampi kokemus – varmuudella ainakin kielten loogikoista ja rytmeistä johtuen erilainen. Ehkä joskus, jos on aikaa, palaan alkuteoksen pariin. (Mainittakoon, että Hugues on julkaisuut 2011 myös teoksen Marthe et Mathilde: L’histoire vrai d’une incroyable amitié 1902–2001, jossa hän kirjoittaa isoäitinsä historian – ehkä palaan tähän, sillä se kertoo myös hänen kotiseudustaan Elsass/Alsacesta, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.)

Schönebergiläinen katu on paitsi katu, myös jalkakäytävät, liikenneympyrä, entiset liikkeet, mainoskyltit ja parvekkeet mutta etenkin kadun ihmiset. He hengittävät tämän teoksen sivuilla. Olen kovasti mieltynyt itsepintaisiin, sinnikkäisiin, kaikesta-perille-pääsemään-tahtovista tietokirjoittajista, jotka menevät äärimmäisyyksiin. Tästä bravuuriesimerkki on suuresti ihailemani Bea Uusma. Mutta myös Hugues menee, lentää jopa Yhdysvaltain länsirannikolle haastattelemaan katunsa entistä asukasta. (Ja aiemmin tässä blogissani jo ihailin Tiina Mahlamäkeä, joka matkusti ympäri Eurooppaa Kersti Bergrothin jalanjäljillä. Teen sellaista mieluusti itsekin.)

Käytännössä Huguesin kirjan luvut ovat kukin oma pienoiselämäkertansa, kussakin aina uusi päähenkilö. Hienoa tässä on se, että päähenkilöt tosiaankin ovat aivan tavallisia ihmisiä (David Bowieta ehkä lukuunottamatta!), tavallisia asukkaita tavallisen kadun varrelta – ja kun pikkuisen rapsuttaa, pinnan alta paljastuu mitä huikeimpia tarinoita. On ainaisia valittajia, toisille kakkuja leipovia ja järkyttävin ehkä se vanha rouva, joka äkisti paljastaa Huguesille kohtalonsa venäläisten sotilaiden tultua, sen niin tavallisen saksalaisnaisten ja ylipäänsä sodan kokeneiden naisten tarinan tässä maailmassamme, mutta joka hänen kohdallaan on jotain mitä hän ei ole koskaan aiemmin kertonut. Koskettavimpia tarinoista on kirjan nimiessee Hannahin mekosta, joka sijoittuu ajallisesti tarinan keskivaiheille, sille karmivalle vuosikymmenelle, joka olisi saanut jäädä olematta. Paljastettakoon, että Hannahin mekon teki hänen ystävänsä Susanne, joka ei selvinnyt.

Mutta monet selvisivätkin Hannahin tapaan, siltäkin kadulta, ja Hugues saa yhteyden myös Israelissa asuviin kadun entisten asukkaiden jälkeläisiin. Teos  muistuttaa myös siitä, että eivät kaikki haluaa muistaa – minkä me historioitsijat välillä olemme taipuvaisia unohtamaan.

Kaiken kaikkiaan Huguesin teos on rakkauden teko hänen katuaan, Schönebergiä ja Berliiniä kohtaan ja kaikkia hänen katunsa menneitä ja nykyisiäkin asukkaita kohtaan (ainakin lähes kaikkia). Se kertoo Berliinin loiston ja häpeän päivistä, sodan lopun hävityksestä. Paljon vähemmän se kertoo harmi kyllä kylmän sodan Berliinistä, elämästä muurin takana eristyksissä. Välähdyksiä myös siitä toki saamme – ja vihjeitä siitä, mitä on länsiberliiniläisen kadun elämä, kun länsi löytää kaupungin muurin murruttua.

*

Alkuteos: Pascale Hugues: La robe de Hannah. Berlin 1904–2014. Les Arènes 2014.

Saksaksi: Ruhige Straße in guter Wohnlage. Die Geschichte meiner Nachbarn. Übersetzer: Liz Künzli. Rowolt 2015.

Englanniksi: Hannah’s Dress. Berlin 1904–2014. Transl. C. Jon Delogu. Polity Press 2017.

Vastaisku miesten elämille

Tilaan Storyteliä. Pidän elämäkerroista. Kun Storytelin elämäkertakategorian avaa, iskee kasvoille järkyttävä näky. Toinen toisiltaan kopioivia äijäkansia. Yhdessä (Cheek) on pikkuisen punaista. Harmaata, mustaa ja taas harmaata. Enintään siniharmaata, Jutissa vähän taustalla Tapparan värejä. Kun klikkaa elämäkerrat-kategorian sisällä kategoriaa suosituimmat, totuus on armoton: Marko, Cheek, Alex, Pentti, Ville, Tommi, Gösta, Kalle, Hector, Juti, Marco, Pate, Pauli, Olli, Pekka, Jere, Aki, Zlatan.

OIKEASTI!?

Aivan aikuisten oikeasti tämä on tätä kirjoittaessani tämän kategorian ohittamaton totuus. Selitys ei voi olla se, että ohjelma suosittelisi näitä minulle lukemiseni perusteella, sillä en ole näistä ensimmäistäkään raottanutkaan – ja koska nämä joukkueena herättävät feminististä raivoa en raotakaan. Vaikka Hector sen ansaitsisi, ainakin. Varmaan Villekin. Ja Kalle.

Suomen Kuvalehti julkaisi (onkohan palsta nyt lopetettu, kun ei sitä näy uusimmissa numeroissa?) syntymäpäiväsankareiden merkkipäiväkuvia. Miehet siellä aina vanhenivat, uljaanharmaana rivistönä. Yhtenä viikkona tässä aivan taannoin Helsingin Sanomien kaikki nekrologit olivat miesten. Kas vain, ajattelin, vain miehet kuolevat. No, onneksi tilanne on korjaantunut sittemmin.

Valitettavasti kyse kirjamarkkinoilla ei ole edes siitä, että vain miehet lukevat elämäkertoja ja heitä kiinnostavat miesten elämäkerrat. Luulen kyllä, että suurin osa miehistä harvoin lukee naisten elämäkertoja, mutta koska naiset lukevat sekä naisten että miesten elämäkertoja, myös naisten elämäkerroille löytyy lukijoita, vaikkei miehiä niiden pariin pakotettaisikaan. Ehkä olisi syytä!

Kyse on siitä, että ajatellaan, että maailmassa (Suomessa) ei ole tarpeeksi kiinnostavaa naista, josta kirjoittaa elämäkerta.

Vastaväite: Olen juuri lukenut kaksi äärettömän kiintoisaa, aivan uutta naisen elämäkertaa: Tiina Mahlamäen kirjoittaman Kersti Bergrothin elämäkerran (ks. tekstini tästä blogissani 29.1.2018) ja Hanna-Reetta Schreckin kirjoittaman Ellen Thesleffin elämäkerran (tästäkin aion vielä kirjoittaa tässä blogissani). Ja nämä nyt esimerkkejä mennäviikkojen omasta lukulistastani.

Se, että elämäkertahyllyt näyttävät siltä kuin nyt näyttävät, kertoo siitä, että ajatellaan, että naisten elämillä ei ole painoarvoa, merkitystä eikä kiinnostavuutta. Että niitä ei kannata kirjoittaa eikä kustantaa. Ehkä erityisesti jälkimmäistä. Turha selitellä, että kyseessä on sattuma. Ei ole, ei ainakaan yksinomaan. Populaarielämäkerta on miehinen juttu.

Vastaiskuna pelkille miesten elämille ja muistakin hyvistä syistä luin juuri kulttuurihistorioitsijakollegani, Maarit Leskelä-Kärjen niinikään tuoreen teoksen Toisten elämät, jossa on kirjoituksia elämäkerroista – ja etenkin naisten elämäkertakirjoittamisesta ja naisten elämäkerroista. Teos kiteyttää monin tavoin tekijänsä tähänastisen uran mittaisen elämäkertalukeisuuden, biografisen tutkimusotteen teoreettisen keskustelun (aivan lähestyttävästi) ja avaa näkymiä monenlaiseen elämäkertagenreä uudistavaan tekemiseen. Elämäkertojen ystäville teoksessa on runsaasti myös tietoa elämäkertagenren historiasta ja naisista elämäkertureina. Suosittelen vakavuudella lukemaan tämän teoksen, myös silloin, kun vallalla on epäilys naisten tekemistä kohtaan, naiserityisyyden epäily tai naisten elämien arvon epäily.

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017. 272 s. ISBN 978-952-304-124-0.

 

 

 

Kolmas kerta toden sanoo…

Elämän suuria mysteereitä on kirjoittaminen. Suurin kaikkien aikojen harrastuksistani ja kaikken vaikein. Nuorena kirjoitin hulluna pöytälaatikkoon. Tekstiä syntyi valtavat määrät. Fiktioon riitti aiheita ja roskaromaaneita syntyi. Kouluaineet syntyivät naps vain. Rakastin kirjoittamista ja luulen, että se rakkaus on edelleen jossain, lymyää selkäpuolella ehkä.

Nyt pitää kirjoittaa päätyökseen ja kirjoittamisesta on tullut itseruoskinnan kohde ja häpeän lähde.

Päätin aloittaa kolmannen kerran blogin kirjoittamisen. Itselleni! Että näen, että osaan laittaa vielä kirjaimia perätysten muutenkin kuin pakon edessä tutkimuksissani, että tulisi takaisin se kirjoittamisen ylenpalttinen normaalius. Entiset blogini ovat kyllä alkaneet hyvin. Olen saanut jopa lukijoita. Viimeksikin minulla oli ideoita vaikka millä mitalla, kaikenlaisia kivoja aiheita. Laitoin blogin pystyyn ja siitä tuli kaunis. Kirjoitinkin muutaman kerran. Kunnes en enää keksinyt yhtään sanaa kirjoitettavaksi. Ideat katosivat päästäni ja kun koetin niitä etsiä, ne eivät enää tulleet takaisin. Ei idean ideaa.

Tässä olen: sanojani, omaa itseäni, sitä kirjoittavaa oliota etsimässä.

Päivää ja tervetuloa kolmanteen blogiini.