Tunnelmia Tbilisistä – Tbilisi thoughts

sulatusuuni
Näkymä vanhasta kaupungista – a view from the Old Town

For an English version, see below.

 

Lasissa kirkkaanvihreää rakuunalimonadia. Voisiko georgialaisempaa ollakaan? Miljoonakaupungin liikenteen tasainen kohina alhaalla jokivarressa. Täältä joenpuoleiselta parvekkeelta näkyy vuorille ja yli kaupungin. Torvet tööttäilevät, pääskyset kaiken yllä. Miljoonakaupunkiin mahtuu ääntä.

Ilia State Universityssä vierailuani emännöivä Eka Tchkoidze kävi eilen vierailulla ja totesi, etten olisi voinut parempaa maisemaa löytää. Olen tyytyväinen lukaaliini. Kirjoitan tätä suurella parvekkeellani ja vilkuilen yhtämittaa iltaan varautuvaa, kukkuloiden ylitse levittäytyvää kaupunkia ja taivaanrannan vuorijonoja. Auringon valaisemat vuoret ovat joka vilkaisulla yhä kauempana. Joki kiirehtii kohti Kaspianmerta. Lämpimän päivän jälkeen janottaa ja täytän lasini nyt ihanan suolaisella bordzomilla.

Huoneistoni toisella laidalla on venäläinen ortodoksinen kirkko ja sen vieressä pienempi ja vanhempi georgialainen kirkko. Palveluksen äänet kantautuvat sisään asti venäläisestä, joka on niin lähellä, että sitä voisi melkein koskettaa parvekkeelta. Sen naapurissa on arvioni mukaan neuvostoaikainen kerrostalo, jossa on sympaattiset lautavärkätyt parvekkeet.

Mikä sulatusuuni tämä kaupunki onkaan! Välillä voisi kuvitella kävelevänsä Pariisin bulevardeilla, välillä tupsahtaa pienille, ihanan rähjäisille kujille, joissa talot ovat pystyssä lähinnä varmaan vain hyvällä tahdolla. Lämpimien rikkivesilähteiden päälle rakennetut kylpylät hönkäilevät tuoksujaan. Uskontojen ja temppeleiden kirjoa. Täällä on myös kaunista neuvostoarkkitehtuuria – ja rumaa sellaista. Ja mitä viehättävämpiä kurkistuksia tuon tuostakin:

Pidän erityisesti georgialaisesta tyylistä ja aivan erityisesti siitä, joka on imenyt vaikutteita persialaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista. Talojen parvekkeet ovat hurmaavia ja Orbelianin kylpylän fasadi on vertaansa vailla. Täällä Silkkitie herää eloon. Ja voi kulkea Marco Polonkin jalanjäljissä.

Orbeliani
My glass is filled with bright green tarragon lemonade, the epitome of Georgian beverages. I sit on my balcony, writing this, and keep glancing across the immense view in front of me. It spans from the Cathedral in the south to the Caucasus in the North.

 

Maisema
Vanhaa kaupunkia – Old Town

 

 

My apartment building is the neighbor of a Russian Orthodox church and a Georgian one. The Russian one was probably built next to the very old one just to outshine it. It is grand and white compared to the humble Georgian one.

The town itself is breathtaking, and I am not talking only about the views. It is truly beautiful but it is also a melting pot, a mixture of an amazingly old culture – they started to make wine here at least 8000 years ago – and the many kinds of pursuits of modernity: socialist but also very postmodern pursuits. There are many buildings to which modernity I cannot give a name. Well – perhaps just wow-architecture will do?

PyhäYrjö
Pyhä Yrjö on ottanut Leninin paikan pylväännokassa – St George has replaced Lenin as the focal point of the Liberty Square

 

My favorites are, not surprisingly, not the glass palaces of the nouveau riche but the humble apartment buildings of the more ordinary Georgians, especially the older ones with exquisite carpentry. And there are lots of those still here! Naturally, here too, these are in the focus of gentrification. But as long as they (the wealthy locals) keep the buildings in shape and restore them properly, fine, good, excellent.

 

Pushkin
Pushkinkin piti paikallisista kylvyistä – Pushkin already knew that the baths in Tbilisi are without peer.

 

Mainokset

To Antrim – Antrimin rannikko, Ulster

I had visited Belfast once before, and remember nothing of it. This is why this time I decided to take a tour of the Antrim coast – because I am a country person, and always enjoy (for me) a rare scenery with no trees.

It was a misty day, but in here you must prepare for it, and worse. An umbrella was a good companion, too. I have to say there were unexpected highlights. I was looking forward to the Giant’s Causeway, and saw it and admired it, but I must admit the dolphins swimming past it stole the show for me, well, along with the grey seal basking in the warmth on a rock much too small for her. I regret I did not carry a proper camera with a zoom lens (nor do I own a digital set anyway); hence no pictures of wildlife. But before we ended up at the Causeway, we drove through some amazing and breathtakingly beautiful landscapes to Carrickfergus for a very short stop. These two pictures are from there:

We continued to Glenarm, and to my surprise, this from the bus window:

saana_IMG_2341
Glenarm

Glenarm looks very much like our own Saana in Lapland!

 

maisia_IMG_2344
Carrick-a-Rede

A good walk in here, in Carrick-a-Rede, but the Rope Bridge was the end of the road for me. No, thank you, never. One doesn’t have to do everything, eh?

 

siltaIMG_2363

Even though it perhaps doesn’t look like it in the picture, there is a hundred-foot (30 m) drop to the not-so-friendly sea below. Even 3 meters and no water below would be too much for me (I get dizzy crossing the Copenhagen-Malmo bridge – in a car!). I do love bridges as constructions but I much prefer them seen from the solid ground.

I took the other path, walked more, and took more pictures. It was a warm day, with no wind at all (not enough to clear the mist), perfect for a stroll, gazing at grazing sheep, listening to the wonderful roar of the waves below, wishing that I could hear it more often.

IMG_2395

In many ways, the highlight of the Antrim coast is the Unesco World Heritage Site the Giant’s Causeway, formed from volcanic matter some 60 million years ago. This is an amazing place, a reminder of the smallness of humans and the utter shortness of our history.

 

 

 

Pasilan konepajalta 1979

Pitkästä aikaa matkustan yöjunalla. Olen mielistynyt päivänmittaisiin junamatkoihin, jolloin ehtii valtavasti rästihommia, mutta nyt haluan perille jo aamuksi. Herään vähän ennen Kemiä, kahdeksalta. Luksusta nukkua näin pitkään.

Sain makuupaikan Pasilan konepajalla vuonna 1979 valmistuneesta makuuvaunusta. Koska luin Chesshyren kirjan, tiesin etsiskellä valmistuslaattaa. IMG_2284

Vaunu on vankkaa, tuhtia työtä. Muistoni näistä makuuvaunuista vuosien takaa eivät kuitenkaan ole kovin kaksisia, joten minua mietitytti etukäteen. Saisinko nukuttua silmällistäkään? No, huoli oli turha – niin kuin nukkumiseen liittyvät huoleni yleensä ovat, sillä jos yhtenä yönä valvottaa seuraavana kyllä nukuttaa – ja nukuin varsin hyvin ylilämpimässä (+24!) komerossani. Kun tätä kirjoitan joissain vähän ennen Tervolaa, mietin niin kuin mietin illallakin: onkohan tämä koppero jopa suurempi kuin nykyisten uusien makuuvaunujen hytit?

Täällä on lokoisat olot. Vaikka pääsiäissesonki on huipussaan, minulla ei ole hyttikaveria. Tämä on ylimääräinen juna, jota ei ole ilokseni myyty loppuun. Tosin on sanottava, että yöjunien ventovieraista hyttikavereista on joskus kovasti iloa ja hyvää matkaseuraa. Juna on niin ylimääräinen, että Tampereeen asemalla vaihtoa odotellessa sydän on jättää lyönnin väliin, kun kyytini numeroa ei lähtevien joukossa ole ollenkaan. Koska junien kulkua voi seurata VR:n applikaatiossa aivan reaaliaikaisesti, pelästys on onneksi lyhytaikainen. Vajaan tunnin keskiöinen odotus menee appia tuijotellessa rattoisasti.

Uusissa makuuvaunuissa matkustaessani olen joka kerta satsannut makuupaikkaani vähän enemmän ja ottanut naispaikan yläkerran suihkullisesta hytistä. Monesti olen suihkua käyttänytkin, mutta se on valitettavasti niin onneton, että mieluummin olen pyrähtänyt kotiin suihkuun junalta, ja käyttänyt junan tarjoamaa vain jos on ollut pakkokiire töihin suoraan junasta. Kyllä siinä toki hiukset pesee, kun vielä on mitenkuten agiili. Oma vessa hytissä on tuntunut joka tapauksessa luksukselta.

Nyt en kaipaa sitä ollenkaan. Pasilan konepajan vaunuun 24070 vuodelta 1979 on rakennettu tavan mukaiset kaksi tilavaa, mukavaa ja siistinä pidettyä toilettia. Matkakaan sinne ei ole pitkä. Ei jonoa eikä sotkua.

IMG_2285

Mitäpä muuta täältä junasta? Ensimmäiseksi sisään tullessa nostalginen ovi. Paina alas kahvasta, työnnä ankarasti. Ovi puskee vastaan; kiilaa matkalaukullasi se auki, kapua itse laukkusi perässä jyrkät portaat.

IMG_2293

Haju. Siitä ei voi erehtyä, ja ajattelen, että silmät sidottuinakin tunnistaisin sen – niin usein on tämän sukupolven junia tullut käyteltyä vuosien aikana. Hyttini paikoilla 28, 29, 30, ovi kutsuvasti auki. Ensimmäisenä tähän maailmanaikaan uudelleen silmiä hivelevä oranssi lavuaarilaitos, totisesti 70-luvun designin embleemi. Kannen nostaa kun nostaa ylös, laitosta sitä pitelee ylhäällä vakaasti magneetti.

Yhtään pistorasiaa en hytistäni löydä partakoneille tarkoitetun muinaisjäänteen lisäksi. Onneksi laitteeni ovat pitkäkestoakkuisia ja pärjään. Miten maailma onkaan muuttunut. Parempi etten laske, miten monta sähkölaitetta ja etenkin lataamista vaativaa vehjettä muuten vähäisissä kimpsuissani onkaan.

Hana, Oraksen ikituttu yksioteperusmalli, joka nyt alkaa sekin olla enää vain joidenkin aikansa eläneiden huoltoasemien vessojen ja vielä putkiremontoimattomien kerrostalojen muinaisjäänne. 10 vuoden tippumattomuustakuu – varmasti muistat. Vaikka junassa olen, tästä makuuhyttini lavuaarin hanasta tulee sopivan tasalämpöistä vettä niin kauan kuin pidän hanaa auki eli saan naamani pestyä. Tällaisesta luksuksesta ei ole toivoakaan uusien makuuvaunujen yläkerran vessakoppien käsittämättömissä suunnittelun kukkasissa eli pikkukulhoissa, joita ei voi lavuaareiksi kutsua ja joissa naamanpesuvesi valuu vääjäämättä lattialle (onneksi on parikin pyyhettä tarjolla, joten lattian saa kuivaksi) ja jonka hanassa on liiketunnistin eli saippuat silmissä saa sohia usein pitkäänkin että vedentulo käynnistyisi uudelleen. Kenelläkään ei ole niin pientä päätä, että sen saisi tuon kulhon päälle naamaa pestessä. Onko joku ajatellut, että ihmiset eivät enää pese naamojansa vedellä?

Kaikki uudistukset eivät ole parannuksia.

Tämänkertaisessa retroihmeessä sen sijaan pesen naamani niin herättyä kuin nukkumaan mennessä – ja lattia on molemmilla kerroilla aivan kuiva. Eläköön Pasilan konepajan vaunu nro 24070 vuodelta 1979.

IMG_2281

Alapetini patja on kova, kuin ilmaista hierontaa melkein koko päivän istuneelle selälleni, ja VR-logoiset lakanat niin ihmeen paksut ja niin rapeat, että rapisuttelen niitä ihan varta vasten. Olisipa kotona retrohenkeen mankeli ja aikaa ja energiaa käytellä sitä.

Äänet. Kuuluu tasaiseen rauhoittavia junan ääniä, kolinaa, pyörien rytmiäkin, vinkuu, kolisee, kitisee. Pahimman metallisen napsutuksen jostain läheltä bongaan ensimmäiseksi. Yksi irtonainen ylimmän pedin remmi. Kapuan vähän ja operoin sen hiljaiseksi. Kaikki hyvin hetkessä. Juna ei nyi sivuittain niin kuin muistin näiden nykineen. Yhtään kertaa en iske päätäni pedin päätyyn, niin kuin muistan entisaikoina jatkuvasti käyneen. Onko jotain tehty alustoille (ovatko ne uudet? en tunne junia tarpeeksi tietääkseni – vai ovatko vain rata parempi?)

IMG_2283

Vain jälkiasennettu, kammottava, ovenpielen sininen led-valo (tottakai sääntöjen ja taatusti direktiivien mukainen) aiheuttaa aavistuksen öistä kiukkua. Joskus aamuyön tuntina peittelen sen huolellisesti repullani. En siedä sinistä enkä etenkään oranssia valoa kun nukun; selittäisipä joku joskus, miksi näin on ja miksi katuvalojen pitää olla juuri oransseja.

Kemijokivarren tutut pinnanmuodot ikkunan takana. Muurola jää taakse. Kohta perillä.

En keksi yhtään syytä, miksi tämä luksus olisi pitänyt vaihtaa ilmojen teihin. Sattumasta päätyä ylimääräiseen junaan tuli onnekas ja röyhkeän nostalginen matka, sillä siitä teki Pasilan konepajan 24070 vuodelta 1979 erityisen. Vuosiin en ole enää tätä vaunutyyppiä kohdannut, sillä Turku–Rovaniemi -välillä ovat olleet ”uudet” makuuvaunut käytössä jo vaikka miten pitkään. Tämä taisi olla viimeinen kohtaamisemme ja siksi tämä kunnianosoitus vanhalle palvelijalle.

 

Junamietteitä

Kun Turusta lähtee junalla aamuyhdeksältä, viisi yli, on ainakin aikataulun mukaan Rovaniemellä kello 17:17. Kahdeksan vaivaista tuntia ja vartti päälle. Tällä kertaa meni jälleen vähän enemmän, mutta eipä huolta silti, autolla samaan matkaan menee kesärajoituksillakin vähintään kaksi ja puoli tuntia kauemmin. Juna on kirjoitustyöläiselle ihanteellinen matkustusmuoto ainakin silloin kun aurinko ei aivan hurjasti vilku silmissä. Aika kuluu kuin siivillä, kun kaksi junanvaihtoa ja lounas vielä sopivasti rytmittävät päivän. Sain taas aikaan aika lailla.

Juna on oivallinen kulkumuoto ja siinä on yhä romantiikkaa. Matka taittuu, mutta silti junassa kiitäjän pää pysyy perässä, toisin kuin lentokoneessa. Samaisessa kahdeksassa tunnissa tottakai lennän Helsingistä New Yorkiin tai Bangkokiin, mutta se ei tunnu erityisen luonnolliselta. Kun astun junasta Rovaniemellä, tajuan selkeästi matkanneeni kaikki ne sadat kilometrit. Junien oivallisuuden takia minua hämmästyttää, kun kuulen turkulaisten vääntävän siitä, pitääkö kaupunkiin saada pikaraitiotie vai superbussi – vai mitä nämä nyt ovatkaan nimeltään. On päivänselvää, että paatunutta työmatka-autoilijaa, kuten minua, ei saa aivan helposti minkään superbussin kyytiin, mutta raitiovaunuun hyppään heti. Voisin jopa kuvitella muuttavani raitiotien varteen. Kiskoissa on jotain erityistä. Niistä syntyvä metelikin on jollakin tavalla oikealla taajuudella.

Olen vuosikausia haaveillut pitkästä jokiristeilystä ja oikein kunnollisesta rautatiematkasta. Sellainen järjestyisi helposti Turun asemalta. Hyppäisisin Helsingin-junaan, Helsingissä vaihtaisin Tolstoihin ja kiitäisin sillä yön yli halki metsien Moskovaan. Siellä tietenkin ottaisin junan Vladivostokiin tai ehkä jos oikein seikkailumielellä olisin, peräti Pekingiin. Kiskojen kolinaa, pauketta ja junan ääniä viikon verran. Ja jos villi olisin, tulisin samaa tietä takaisin! Siinä olisi matkanteon tunnelmaa kerrakseen. Kuvitelmissani näen sen tällaisena: istun läppärin ääressä hytissäni päivästä toiseen ja Siperia kulkee nauhana silmissäni. Välillä kävisin syömässä venäläistä ruokaa ravintolavaunussa ja tiheään tahtiin joisin tsaikkaa vaunun aina kuumana olevasta samovaarista. Ennen kaikkea tekstiä syntyisi. Kirjani olisi peräti valmis, kun astuisin ulos vaunusta Vladivostokissa.

Totuus olisi tietysti toisenlainen. Olisi välillä vaihdettava junaa, mentävä hotelliin, tultava takaisin asemalle ja odotettava junaa, harjoitettava juuri sitä kaikkein ärsyttävintä siirtymistä matkustettaessa. Mutta hotelliin olisi mentävä, sillä minä en voi olla viikkoa ilman suihkua. Se nyt vain on niin, ja tämä arkinen mutta totinen ongelma kieltämättä vaikuttaa moniin haaveisiini yhtä radikaalisti. Hiustenpesuun kaatuvat Kilimanjarolle nousut ja Tiibetin-vaellukset.

Tilasin nettikauppajätin kautta brittiläisestä divarista muutamalla centillä ja postikuluilla Tom Chesshyren kirjan Ticket to Ride. Around the World on 49 Unusual Train Journeys. Chesshyre on ammatiltaan matkakirjoittaja ja tämä on yksi hänen monista erilaisista matkakirjoistaan. Kirjassaan hän pohtii etenkin junabongausta, trainspottingia. Se näyttää olevan ällistyttävän yleistä, laajamittaista ja globaalia. Hän osoittaa, kuinka junilla todellakin on erityismerkityksiä, joita busseihin, autoihin, lentokoneisiin eikä laivoihin saa.

Minusta Chesshyren maailmanympärimatkan kiintoisin osuus on Helsinki-Peking (siksi kirjan ostin). Myönnettävä on, että myös Indian Pacific -juna Australiassakin osoittautuu jännittäväksi, sillä kanssamatkustajat heittäytyvät varsin aggressiivisiksi Chesshyren paljastettua olevansa matkakirjoittaja. Aikamoisia nuo aussit! Suomalainen vain ihastuu, jos joku haluaa kirjoittaa sanasenkaan meistä: ei yhtään väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa. No, meistä Chesshyre ei kirjoita sanaakaan, mutta metsistämme kyllä. Ja Helsingin hurmaavasta rautatieasemasta.

Siperian halki kulkiessaan Chesshyrellä on tavoitteenaan lukea läpi Tolstoin Sota ja rauha – varsin konventionaalinen valinta. Hän ei onnistu tavoitteessaan ja minua lukijana ärsyttää, että hän ei paljasta, mihin hän aikansa käytti, jos ei tiiliskiven lukemiseen. Olisipa edes kertonut istuvansa ja kirjoittavansa matkakirjaansa! Junassa aika kuluu kuin siivillä, kyllä kyllä, mutta ei tuo kertonut, miten. Muutenkin olen sitä mieltä, että junamatkasta kirjoittaessaan olisi syytä kirjoittaa junista ja junailusta, ei matkustajista. Tosin tämä saattaisi pitkän päälle tuottaa vain kovin lyhyitä junamatkakirjoja.

ticket-to-ride-230x373

Koska Chesshyren kirjasta jäi vähän vajaa olo suhteessa transsiperialaiseen, ajattelin kaivaa täältä etelään junailtuani hyllystäni Rosa Liksomin taannoisen Finlandia-voittajan Hytti nro 6, josta pidin aikoinaan kovasti. Hyvä lueskella noita muiden kuvauksia, sillä voi aivan olla, että minun transsiperialaiset kokemukseni jäävät pysyvästi nojatuolimatkailun tasolle.