Kävelyitä Tbilisissä

Kun on turisti, kannattaa kävellä. Vaikka jalat huutaisivat armoa, nivelet jäykistyisivät helteen tuottamasta nestevajauksesta (eihän sitä voi koko aikaa juoda) ja vaikka hiki virtaa. Miten muuten voisi nähdä luumunmyyjien rasiat tai kukantaimien myyjien tarjonnan? Tai huipputyylikkäiden tyttöjen kulkevan johonkin, keskustellen eloisasti ja poimien matkalla suolakurkkuja sormin suoraan suuresta lasisesta purkista suuhun. (Olisivat tehneet hyvää uhallaankin vielä illan seminaarin jälkeenkin kävelevälle ja tuliaiskasseja roudaavalle turistille.)

Tämä turisti on nyt sen verran kävellyt, että jaksaa ripustella tänne vain muutamia kävelyiltä poimittuja paloja. Puhukoot puolestani.

arkkitehtuureitaIMG_2888
Neuvostoaikaa ja tätä päivää
graffitiIMG_2887
Hei jollakulla täällä on Turun yliopiston kassi! Suurenmoinen emäntäni Eka esittelee graffititaidetta.
NokiaIMG_2849
En voinut vastustaa kiusausta.
tiedeakatemiaIMG_2848
Kauneinta neuvostoarkkitehtuuria: Tiedeakatemian talo

Kansallismuseossa en voinut olla äimistelemättä Georgian arkeologisia rikkauksia. Uskomattomia kulta-aarteita. Silti alla olevat hautajaiskärryt tekivät suurimman vaikutuksen. Hirsisessä haudassa tuollaiset reilut 4000 vuotta ja yhä tunnistaa puuksi!

kukkapannatIMG_2867
Kukkapantoja myynnissä
helvetti
Helvetti on irti, Pyhän Andreaksen kirkossa naapurissani
Astrid
Ilia State -yliopiston kirjakaupasta Ligamuksesta bongattua
Mainokset

Looking for Titanic

When in Belfast, my dear friends asked me to write to my blog in English. I hesitated, as that would definitely feel awkward (it does): writing in Finnish is difficult, not to speak of the Impossible Lingua Franca… But here we are – I thought, why not? One cannot be perfect so why should one aspire perfection?

I had set one extracurricular goal for my visit to Belfast: Titanic Belfast. There I went. This is a new museum, or rather an experience called Titanic Experience. For this, I had purchased well ahead, online, a White Star Premium Pass to make sure I had a place in the Discovery Tour (a one hour guided tour) at a certain hour.

passi_IMG_2439

For quite the substantial sum of 30 pounds sterling, the pass also gives you access to SS Nomadic, next to the Experience (the museum) itself, a souvenir photo (sorry posterity, I hate those, skipped that) and fairly decent discounts in the restaurants, cafés, and shop. With this pass hanging around my neck I then spent a few hours exploring and experiencing the Titanic Experience in its surroundings.

My visit began with the guided Discovery tour. With an excellent guide, Rob, the hour passed quickly, but very useful for understanding the otherwise hidden (countless hidden) meanings of the museum building itself. Everything is, to a millimeter, thought of – and one way or another corresponds to the actual measurements of the ship Titanic, the shipyard or equivalent: the time it took to build the museum was the same to the minute as it took to build the ship, and so on and so on. The building is shaped like a star, naturally to remind us of White Star Line. The height of the point of the star is exactly the height of Titanic’s bow. This picture, I hope, shows at least a bit the size Titanic was. We tend to think it was quite small – but it really wasn’t.

keula_IMG_2320

I took the picture from high above the ground inside the building, and the ship’s bow is way above. What you see in the front is the place where Titanic was built and where it was launched on 31 May 1911 (the launch took 62 seconds, I learned.).

During the guided tour we also peeked into the past Harland & Wolff offices where the ships, including Titanic, were drawn, planned and designed. Beautiful rooms, now a hotel:

I worried a bit about Titanic Belfast being a cheap tourist trap cashing on the tragic story, which is so many times told that it makes us forget all the other tragic stories on seas, and the lost souls in other ships. To be honest, I was impressed at the fact that this was not the feeling that first and foremost stays with the visitor. Much more than cashing in, the museum gave a very balanced view of one’s ships history but especially of its building. This makes sense as we were on the very location of its building site. Relatively little emphasis, in fact, is given to the passengers, and especially the very few first-class passengers who normally are the ones who are remembered. Much more visible were the workmen. As should be expected, my favorite stop was the Shipyard Ride, in which one was taken in a huge cup around the imagined shipyard. Well-thought-of with noises, heat, winds and all. The Ride was too short, and I should have taken it at least twice, first to just enjoy the ride and the sights, second to listen to the narrator. With my not so perfect hearing and with the narrator’s heavy local accent I had to surrender.

kuppi_IMG_2317
One of the ’cups’ of the Shipyard Ride ready to take passengers.

 

Because of a queue of a significant length, I decided not to go back to listen. There remained a whole lot to see. I also enjoyed very much the theatre where a film about the wreck of Titanic in the depths was running non-stop (and not only because it offered a good place to rest one’s feet).

The interior of Titanic was given a great deal of attention, including samples of copies of carpets and various upholstery fabrics. We saw reconstructions of both first and third class cabins. Here, pictures of both:

As can be seen, the passengers and crew are created as video projections. It is a well-used technique in today’s museums, and works decently – but makes one wait eagerly for a slightly more developed 3D projections. The third class cabin looks very nice, too, doesn’t it? Not so different from today’s train or ship cabins.

For many of the immigrants traveling on Titanic in the hopes of a new and better life in America, I’m sure these facilities were quite nice. In one of the rooms of the museum, I now forget where it was, there was a display in which one could read about all the passengers of Titanic, and about whether they perished or were saved. I went through all the Finns – one tends to forget how many  Finns there were aboard and also that these indeed were built as immigrant ships, not first class cruisers! – and thought of the all the aspirations we have and really never know when they do come to an end. Perhaps this is one of the greatest messages memorials like Titanic Experience gives: to appreciate life as it is, now.

nomadic_IMG_2324
From SS Nomadic, the only remaining White Star ship, looking towards the heights of the Titanic bow. All photos by the author.

 

I will end my tour here, in the insides of the SS Nomadic, Titanic’s tender in Cherbourg. It is tiny in comparison to the size of the museum and serves as a reminder of the brevity of it all, this small ship being the only one remaining of the White Star fleet.

Titanic Experience offers an enormous amount of information, well told, on local history, and not only on the shipyard itself. I, for example, was especially interested in learning about the flax industry. There was so much but one can absorb only so little in one visit only.

 

Why this visit? Because sunken ships are romantic and tragic. Because ships are romantic. Because I’ve worked on a steamship. Because my teenager recommended it. Because I see the Turku shipyard twice every working day and love following the amazing speed in which the modern-day ships are built – and how sad I always feel when a finished ship sails to the faraway seas. And a dozen other likewise good and silly reasons. And: why not? A good museum is always worth the investment, this one definitely so.

Orientalismia ilman odaliskeja

Sinebrychoffin taidemuseo on Helsingin helmi. Osoitteessa Bulevardi 40 se on syrjässä kaupungissa poikkeavan yliopistolaisen normaalireiteistä, joten siellä tulee käytyä aivan liian harvoin. Tällä kertaa pääsin hyödyntämään museon ylellisen pitkää keskiviikkoillan aukioloa ja kävin katsomassa kauan kaihoamani näyttelyn ihan jo liikunnan ilosta tuntien junassa ja kirjastossa istumisen jälkeen. Museon kevätkauden pääsatsaus on näyttely Italian ja orientin lumo. Ippolito Caffi. Näyttely on avoinna 27.5. saakka.

Ippolito Caffi syntyi 1809. Hän on Venetsian taideakatemian kasvatti,  mikä näkyy hänen töissään, mutta toki hän perinteestä irtautuikin. Hän arvosti suuresti myös yhtä omista kaikkien aikojen suosikeistani, Canalettoa. Yhteys Canalettoon näkyy Caffin kaupunkimaisemissa, ja näen Canaletton Thamesin lähes peilikuvana Caffin kanaaleille.

Venetsia
Caffi: Vanha satama auringonlaskun aikaan 1864. Kuva kirjoittajan.

Niin kuin esikuvansa Canaletton työt, myös Caffin maalaukset huokuvat ääretöntä teknistä taituruutta – jossain vaiheessa uraa häntä kosiskeltiinkin Venetsiaan perspektiiviopin professoriksi. Hän kieltäytyi.

Caffi maalasi Venetsiassa ja Venetsiasta paljon, mutta kaihosi myös sieltä pois. Näyttelyssä suureen rooliin pääsevätkin maalaukset, joissa hän on päässyt pois: ensin Roomaan, Napoliin ja sitten kohti itää, hänen aikansa loputtoman kiehtovaa, salaperäistä Orienttia.

Saidini lukeneena odotin ilman muuta hyvin orientalistista otetta ja ihmetyksekseni sain jotain muuta. Ei odaliskin odaliskia. Caffin itä on valoa ja minun silmineni katsottuna lähes kansatieteellistä observointia.

Kairo
Ippolito Caffi, Kairon pääkatu, 1844. Kuva kirjoittajan.

Näyttelytekstit kertovat Caffin olleen tekemisissä valokuvauksesta hurmautuneiden kanssa Roomassa. Näinkin monet maalaukset vuoropuheluna 1840-ja 50-lukujen valokuville, mutta myös tieteellisten tutkimusretkien kuvituksille. Siinä missä valokuvan ajateltiin tallentavan hetken sellaisenaan, Caffi halusi tallentaa värin ja lisäksi observoida näkemäänsä uutta, välittää sen taiteilijan kyvyillään muille.

Caffi tuntuu toki tallentaneen myös maiseman hetkeä ja todellisuutta. Maisemien utuisuus, kuten tässä ylimpänä olevasta satamakuvasta näkyy, tuo mieleeni aavistuksia impressionismista. Sanon tämän senkin uhalla, että uhmaan perussääntöä. Historioitsijan ei pitäisi kovin suuresti jälkiviisastella ja nähdä erityisiä enteitä tyyleissä tai laaduissa.

Maalauksia mm. Roomasta, Ateenasta, Jerusalemista ja Luxorista oli kiehtovaa tutkiskella myös suhteessa nykypäivään. Miten erilainen maailma! Historian prosessit tuntuvat hyökkäävän näyttelyssä kävijän silmille. Parthenonin kukkulaa ei ole tunnistaa lähes pastoraalin maiseman keskeltä, Karnakin temppeli on yhä hiekan vallassa, Jerusalem muurinsa sisällä.

Caffi ei ollut minulle entuudestaan mitenkään tuttu taiteilija, mutta hämmästyttävän kosketuksen häneen sain tästä maalauksesta – joka myös tottavie on minusta impressionistinen:

IMG_2255
Caffi, Lentomatka kuumailmapallolla, 1847. Kuva kirjoittajan.

Se henkii tunnetta siitä, että irtautuu totutusta, saa uuden perspektiivin – maailma on avoinna. Mitä ilmapallolennon on täytynytkään olla 1800-luvun alkupuolen ihmiselle, kun se on tämän päivänkin monenlaisiin ilmaperspektiiveihin tottuneellekin elämys. Näyttelyteksteihin oli hienosti liitetty mukaan Caffin kirjallinen kuvaus ilmapallolennostaan:

”Nyt saan tuntea minulle aivan uuden hurmion nautintoja. Ympärilläni ilma on rajaton. Alhaalla laaksot, vuoret, joet ja meri pienenivät mitoiltaan ja näyttivät lopulta kääpiöiden asuinalueilta. Mikä alati uusi taiteellisen hurmoksen tunne!” (Caffin kirje Antonio Tessarille, 1.5.1847, ote näyttelytekstistä.)

Caffi oli hurmioitunut periaatteen mies ja venetsialainen henkeen ja vereen. Hän hukkui piirroksineen muiden joukossa koetettaessa saada Venetsia itävaltalaisilta Lissan meritaistelussa 1866, kun lippulaiva Re d’Italia upposi.

 

Ota tuhkaa mukaan

Wäinö Aaltosen museota Turussa on nyt kaksi viikkoa pitänyt hallussaan Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta. Väisänen onnistui okkupeeraamaan minutkin. Etenkin näyttelyn toteutuksen voimakas, hyvin tekninen tilallisuus korostaa muistamisen tematiikkaa niin, että näyttely salpaa hengen.

 

IMG_2211
Yksi Ahmatovan huoneista Väisäsen näyttelyssä. Kuva kirjoittajan.

Näyttely muistuttaa minua, ammattihistorioitsijaa, siitä, miten moninaisilla tavoilla vaikkapa juuri vainon ja vihan historiaa voidaan ja tarvitsee kertoa. Meidän historioitsijoiden tutkimukset, kirjat ja artikkelit eivät kerro läheskään kaikkea menneisyydestä eikä niiden tarvitsekaan. Historiasta voi tarinoida myös sellaisin keinoin, joita Väisänen näyttelyssään käyttää.

Väisäsen installaatiot ovat samaan aikaan neuvostoestetiikassaan karuja ja lyyrisiä. Tästä hieno esimerkki on näyttelyyn sisään vievä videoinstallaatio ”Neuvostotuuletin”, jota yksin jo haluan palata katsomaan uudelleen. Samalla tavalla karuina ja lyyrisinä katsoin myös Väisäsen maalauksia, voittopuolisesti suuria, karkein vaakasuorin pensselinvedoin maalattuja pintoja, joissa en voi olla näkemättä Ranskan valoa. Minulle se valo on aina toivon merkki.

Näyttely ei vaivuta epätoivoon, vaikka yksi sen teemoista on viha ja vaino. Surua siellä toki tuntee. Vainon kohteeksi joutunut runoilija Ahmatova ja tämän toverit opettelivat Ahmatovan runot ulkoa, tallensivat ne muistiinsa väistämään vihaa ja vainoa, odottamaan aikoja, jolloin ne voisi pukea jälleen kirjalliseen muotoon. He polttivat paperit, musteesta rakennetut runot.

Muistamisen merkitystä korostamassa Hannu Väisäsen näyttelyssä on myös installaatio ”Muistomerkki”, johon kävijöitä kutsutaan tuomaan tuhkaa. Väisäsen ohje kuuluu näin: ”Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sanalasku, loru. […] Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4-kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkan vanhoiin ranskalaisiin säilytysastioihin.” ”Installaatio”, Väisänen kirjoittaa, ”ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen.” (Lähde WAMin näyttelymoniste.)

Viha ja vaino tekevät vahvaksi mutta samaan aikaan myös hauraaksi. Käsityöihmisenä tätä historioitsijaa kosketti aivan erityisesti näyttelyssä Väisäsen Anna Ahmatova -museossa Pietarissa kuvaama huivi, joka myös näkyy yllä olevassa kuvassa vasemmalla. Ohut, hauras, vanha käsityö tuo minulle konkreettisella tavalla mieleen ne kaikki sukupolvien ketjut, muistista kadotetutkin, jotka silmukoihin kutoutuvat. Ajattelen, että juuri tätä muistin ketjujen särkymistä ja muistojen kudelmaa haluaa Väisänen kuvata myös öljymaalauksissaan hartiahuivista. Vangitsevia.

Vielä on mainittava yksi runo ja yksi maalaus. Runo on vuodelta 1921, Ahmatovan syntymäpaikasta Tsarskoje Selosta. Marja-Leena Mikkolan suomennoksena ”Ja minä opin nauramaan pelolleni / ja jätin tilkan viiniä / ja palan leipää sille, joka öisin / raapi ovea kuin koira, / tai katsoi sisään matalasta ikkunasta, / ja me vaikenimme, yritimme olla näkemättä / […] Nyt kun olet siellä, missä kaikki tiedetään, / Sano, mikä asui kanssamme siinä talossa?” Ehkä se, mikä talossa asui kolmantena, oli tulevaisuus, kuolema ja vaino? Kanssani näyttelyssä mukana ollut lukiolaiseni piti runoa heidän kielellään creepynä. Ehkä vähän minäkin, etenkin kun olen viime viikot pikkuiset vapaahetkeni puuhannut mediumismin kanssa. Varmasti juuri siksi näin esoteerisena Väisäsen maalauksen ”Runoelma ilman sankaria”, jonka mustan pohjan syövereistä nousee esiin vasemman yläosan täyttävä kalmanharmaa Anna Ahmatovan muotokuva. Se muistuttaa hyvin paljon sadan vuoden takaista henkivalokuvausta.

IMG_2218
Hannu Väisänen: Runoelma ilman sankaria, 2017. Kuva näyttelykatalogin sivulta 41.

Hannu Väisäsen näyttely Wäinö Aaltosen museossa on upea, moneen kertaan katsomisen arvoinen, puhutteleva ja monikerroksinen kokemus. Suosittelen. Näyttely on WAMissa aina 20.5.2018 saakka. Ota tuhkaa mukaan.