Hannah ja mekko

Kesälukemistosta minulta jäi kesken Pascale Huguesin teos Hannah’s Dress. Berlin 1904–2014. Teos on kiintoisa paitsi tietokirjamielessä, myös elämäkertamielessä ja taatusti se on kiinnostava myös Berliini mielessä. Se on käännetty ranskankielisestä alkuteoksesta sekä saksaksi että englanniksi. Luin sen vihdoin loppuun.

9781509509812

En ole tietääkseni lähdössä Berliiniin, mutta Saksan historia kiinnostaa. Tällä teoksella on niin kiintoisa nimi, että se tarttui silmiin kerran viime keväänä töissä kahvihuoneessa kustantajan kataloogia selatessa. Kaunis kansi, kutsuttava otsikko ja kiintoisa myyntiteksti. Luin teosta alkuun kesälomalla – Etelä-Saksassa, aivan Pfalzin ja Alsacen rajalla, toinen jalka toisessa, toinen toisessa maassa.

Teoksen kirjoittaja Pascale Hugues on ranskalainen – tai pitäisi sanoa strasbourgilainen –toimittaja, joka on asunut Berliinissä neljännesvuosisadan. Hannahin mekko kertoo ”hänen kadustaan”, jota hän ei tietoisesti koskaan teoksessa nimeä. Jos lukija olisi utelias ja halukas, kadun pystyisi epäilemättä helposti jäljittämään, mutta ymmärrän Huguesin ajatuksen salaamisen takana: hänen katunsa on yksi Berliinin katu, se on kaikki kadut. Katu on syntynyt 1904 ja tavallisena berliiniläisenä katuna Schönebergissä se on nähnyt monenmoista.

Tämä teos on ensimmäinen kadun elämäkerta, jonka olen lukenut. Olen lukenut talojen elämäkertoja, mutta tässä on nyt ensimmäinen katubiografia. Kiihkeä sellainen se onkin! Hugues kirjoittaa niin hyvin, että tekee kadulleen kunniaa. Hänen ihmiskuvauksensa on kristallinkirkasta, yksityiskohtien kuvaus enemmän kuin high definitionia – välillä ehkä jopa aivan pikkuisen uuvuttavaa, mikä lienee pääsyy sille, miksi minulta jäi kesällä tämä pikkuinen kirja kesken. Kirja on niin upeasti käännetty (etenkin tekstin rytmi on poikkeuksellisen vahva), että minua jäi harmittamaan helppo ratkaisuni lukea se englanniksi. Ranskankielinen alkuteos olisi varmasti vielä huikeampi kokemus – varmuudella ainakin kielten loogikoista ja rytmeistä johtuen erilainen. Ehkä joskus, jos on aikaa, palaan alkuteoksen pariin. (Mainittakoon, että Hugues on julkaisuut 2011 myös teoksen Marthe et Mathilde: L’histoire vrai d’une incroyable amitié 1902–2001, jossa hän kirjoittaa isoäitinsä historian – ehkä palaan tähän, sillä se kertoo myös hänen kotiseudustaan Elsass/Alsacesta, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.)

Schönebergiläinen katu on paitsi katu, myös jalkakäytävät, liikenneympyrä, entiset liikkeet, mainoskyltit ja parvekkeet mutta etenkin kadun ihmiset. He hengittävät tämän teoksen sivuilla. Olen kovasti mieltynyt itsepintaisiin, sinnikkäisiin, kaikesta-perille-pääsemään-tahtovista tietokirjoittajista, jotka menevät äärimmäisyyksiin. Tästä bravuuriesimerkki on suuresti ihailemani Bea Uusma. Mutta myös Hugues menee, lentää jopa Yhdysvaltain länsirannikolle haastattelemaan katunsa entistä asukasta. (Ja aiemmin tässä blogissani jo ihailin Tiina Mahlamäkeä, joka matkusti ympäri Eurooppaa Kersti Bergrothin jalanjäljillä. Teen sellaista mieluusti itsekin.)

Käytännössä Huguesin kirjan luvut ovat kukin oma pienoiselämäkertansa, kussakin aina uusi päähenkilö. Hienoa tässä on se, että päähenkilöt tosiaankin ovat aivan tavallisia ihmisiä (David Bowieta ehkä lukuunottamatta!), tavallisia asukkaita tavallisen kadun varrelta – ja kun pikkuisen rapsuttaa, pinnan alta paljastuu mitä huikeimpia tarinoita. On ainaisia valittajia, toisille kakkuja leipovia ja järkyttävin ehkä se vanha rouva, joka äkisti paljastaa Huguesille kohtalonsa venäläisten sotilaiden tultua, sen niin tavallisen saksalaisnaisten ja ylipäänsä sodan kokeneiden naisten tarinan tässä maailmassamme, mutta joka hänen kohdallaan on jotain mitä hän ei ole koskaan aiemmin kertonut. Koskettavimpia tarinoista on kirjan nimiessee Hannahin mekosta, joka sijoittuu ajallisesti tarinan keskivaiheille, sille karmivalle vuosikymmenelle, joka olisi saanut jäädä olematta. Paljastettakoon, että Hannahin mekon teki hänen ystävänsä Susanne, joka ei selvinnyt.

Mutta monet selvisivätkin Hannahin tapaan, siltäkin kadulta, ja Hugues saa yhteyden myös Israelissa asuviin kadun entisten asukkaiden jälkeläisiin. Teos  muistuttaa myös siitä, että eivät kaikki haluaa muistaa – minkä me historioitsijat välillä olemme taipuvaisia unohtamaan.

Kaiken kaikkiaan Huguesin teos on rakkauden teko hänen katuaan, Schönebergiä ja Berliiniä kohtaan ja kaikkia hänen katunsa menneitä ja nykyisiäkin asukkaita kohtaan (ainakin lähes kaikkia). Se kertoo Berliinin loiston ja häpeän päivistä, sodan lopun hävityksestä. Paljon vähemmän se kertoo harmi kyllä kylmän sodan Berliinistä, elämästä muurin takana eristyksissä. Välähdyksiä myös siitä toki saamme – ja vihjeitä siitä, mitä on länsiberliiniläisen kadun elämä, kun länsi löytää kaupungin muurin murruttua.

*

Alkuteos: Pascale Hugues: La robe de Hannah. Berlin 1904–2014. Les Arènes 2014.

Saksaksi: Ruhige Straße in guter Wohnlage. Die Geschichte meiner Nachbarn. Übersetzer: Liz Künzli. Rowolt 2015.

Englanniksi: Hannah’s Dress. Berlin 1904–2014. Transl. C. Jon Delogu. Polity Press 2017.

Mainokset

Wannsee

Olin päättänyt levätä kirjoittamisesta ja muista töistä illan. Oli korkea aika saada taas kutoa pojan villapaitaa. Koska en osaa kovin hyvien lukea kutoessani, kuuntelen mieluummin äänikirjaa tai katson vaikka elokuvaa, joten selailin viihdepalveluani. Se tallentaa automaattisesti kaikki Ylen Teema-femman Kino-sarjan elokuvat (kiitos Ylelle tästä vaihtelevasta ja todella tärkeästä sarjasta!), joten tiedostoissa oli viimeisimpien tallennusten joukossa Wannsee (Conspiracy, 2001, ohjaus Frank Pierson). Valitsin sen illan ohjelmaksi paitsi sen historiallisen kiinnostavuuden, myös sen näyttelijäkaartin vuoksi. Jostain syystä en ollut nähnyt tätä elokuvaan aiemmin. Valintaan liittyi myös se, että kuulun siihen valtavaan massaan, joka ei voi vastustaa yhtäkään elokuvateollisuuden tuotetta, jossa saa katsella ja kuunnella Colin Firthiä – tässä kiintoisasti roolitettuna tohtori Stuckartina. Ylipäätään brittinäyttelijöiden näyttelijäntyö on keskivertonakin huippua, joten elokuva lupasi paljon, onhan aihe mitä tärkein.

Elokuva kuvaa niitä paria tuntia, jotka Wannseen kokous kesti Berliinin Wannsee-järven rannalla pidetyssä kartanossa. Tuossa kokouksessa näennäisesti päätettiin ns. lopullinen ratkaisu juutalaisten täydellisestä tuhoamisesta. Todellisuudessa kokous järjestettiin, jotta eri virastoille saatiin annettua jo päätetty asia toimeksi. Tarvittiinhan rakennustyötä leireille, junia… Kokouksesta lisää tietoa löytyy Wikipedian Wannsee-sivulta, josta on myös linkki kokouksen ainoaan säilyneeseen pöytäkirjaan. Senkään ei pitänyt säilyä, mutta niinpä vain oli alttiina inhimilliselle erehdykselle myös saksalainen koneisto.

Kaikkihan me ”tiedämme” natsien pahuuden. Wannsee ei onneksi sorru tähän tietämiseen. Vaikka se on yritys rekonstruoida kokouksen minuutit, se onnistuu rakentamaan kokouksesta sen kaikessa kepeydessään hyytävän, jäätävän kuvan. Sitä katsoessa nousi ajatus, että Pierson on Arendtinsa lukenut. Saksalaiset näyttäytyvät kokouspöytänsä ääressä ihmisinä, eivät ”natseina” ja koska he ovat inhimillisiä, sen hirmuteon kauheus, mihin he siinä istuessaan osallistuvat, tulee todelliseksi. Tätä korostaa se ratkaisu (jonka pitäisi olla itsestäänselvä, muttei ole), että brittinäyttelijöiden esittämät saksalaiset eivät puhu viihdeteollisuuden natsia vaan ihan englantia. He ovat elokventteja, verbaaleja, hauskoja ja – jos he eivät tekisi mitä tekevät – viehättäviä. Tässä mielestäni on koko elokuvan ydin.

Järven äärellä jutustellaan Beethovenista, heitetään muutama mauton vitsi, naureskellaan ja ollaan niin kuin ihmiset ovat. Ja Heydrichin ystävällisen hymyilevä puheenjohtajuus on todellakin aivan kuin hän käsittelisi sitä, miten kalanperkeet parhaiten hävitettäisiin. Heitettäisiinkö lokeille vai saisiko näistä vielä jotain? Kenneth Branaghin joskus ärsyttävän maneerinen tyyli ja olemus sopivat minusta yllättäen Heydrichin rooliin. Arendtiin viitaten Wannseen Eichmann on myös kiintoisa. Häntä esittää Stanley Tucci, joka ulkomuodoltaan sopii esittämään ei-arjalaisen perikuvan näköistä Eichmannia. Jos historiallinen Eichmann oikeudenkäynnissään Jerusalemissa 1962 esiintyi itseensäkäpertyneenä hiirimäisenä toimistorottana, jossa tosin oli välillä aggressiotakin, elokuvan hahmo on neuroottinen, aggressiivinen, leiskuvasilmäinen ja epävarma. Pehmeä-äänisen Firthin esittämän Stuckartin ja Heydrichin lyhyt sananvaihto tauolla puolestaan kiteyttää muutamassa hetkessä sen, millä tavoin ihminen todellakin on laumasielu. Minulle juuri lainoppinut Stuckart on elokuvan hyytävin henkilö, ei todellakaan mikään Elizabeth B.:n tai Bridget J:n unelmien sankari.

Wannsee onnistuu muistuttamaan siitä, miten arjessa syntyneistä teoista, selän kääntämisestä, olan kohautuksesta ja siitä, että halutaan miellyttää, että mennään ryhmän paineen mukana, voi seurata asioita, joita ei jälkikäteen halua muistella. Ja tietenkin se muistuttaa siitä, että syvällinenkin pahuus ihmisessä on tosiaan, Arendtin hengessä, perin arkipäiväistä.

*

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahan arkipäiväisyydestä. Alkuteos Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil (1963). Suom. Antero Holmila ja Jouni Tilli. Docendo 2016.