Katuva Voltaire kiirastulessa – ja vähän muutakin ranskalaisesta 1850-luvun alkupuolen spiritismistä

Kun moderni spiritualismi sai alkunsa Yhdysvalloissa 1848, se levisi valtavalla nopeudella myös yli Atlantin hullun vuoden jälkeiseen Eurooppaan. Se sai tällä puolen valtamerta myös erityisiä muotoja ja etenkin Ranskassa ja Saksassa se kehittyi vaikutusvaltaisen mesmerismin rakentamalla maaperällä omaan suuntaansakin, etenkin Allan Kardecin (1804–1869) inspiroimaksi spiritismiksi.

Sen vuoksi mannereurooppalaista spiritualismin muotoa ei tulisikaan historiallisista syistä kutsua ainakaan systemaattisesti spiritualismiksi vaan nimenomaan spiritismiksi erottamaan lapsi äidistään. Tutkimuksessa yleensä kuitenkin pidättäydytään käyttämästä spiritismi-käsitettä käsittääkseni useastakin syystä. Tässä niistä kolme: Ensiksi angloamerikkalaisen tutkimuksen vaikutus koko modernin esoterian tutkimuksen kenttään on ollut oleellinen, mikä on vaikuttanut myös nimityksen valintaan. Toiseksi taustalla esimerkiksi Suomessa vaikuttaa kunnioitus spiritualisteja kohtaan: järjestäytyessään spiritualistit halusivat Helmi Krohnin (1871–1967) johdolla nimittäin irtisanoutua spiritismistä, joksi he mielsivät monenlaiset viihteelliset spiritismin muodot. Niihin oli liittynyt muun muassa paljon skandaalinomaisia meedioiden paljastamisia, jotka he hahmottivat itselleen vahingollisiksi. Kolmanneksi syynä tutkijoiden käsitevalintaan on ollut se, että spiritualismi ja spiritismi olivat tietysti kiinteässä suhteessa toisiinsa, eikä käytännössä useinkaan ole mahdollista tehdä selkeää eroa näiden kahden välillä. Näin on etenkin jos spiritualisti on saanut vaikutteita laajasta kansainvälisestä kirjallisuudesta. Käsitteen yksioikoistamista vastaan puhuu kuitenkin esimerkiksi jo se, että Suomessakin toimii tälläkin hetkellä sekä spiritualisteja että spiritistejä; heistä ensimmäisillä on Suomen Spiritualistinen Seura ry ja jälkimmäisillä Allen Kardecin opin ystävät ry.

Mutta se katuva Voltaire! En ole unohtanut häntä.

Ranskassa – saksalaisia seuraten – ihastuttiin amerikkalaistyylisiin tanssiviin pöytiin (ranskaksi tables tournantes) keväällä 1853, tarkalleen ottaen huhtikuun 20. päivän jälkeen. Tuolloin Constitutionnel-lehti oli nimittäin julkaissut jutun siitä, kuinka Bremenissä oli havaittu pöytien voivan liikkua ilman fyysistä syytä. Tieto alkoi levitä paikallisiin lehtiin kiivaalla tahdilla ja vain hetki oli kulunut, kun asiaa alettiin tutkia ja eksperimentoida tosissaan. Havaittiin, että seansseissa, spiritistisissä istunnoissa siis, osallistujien pitäessä käsiään pöydällä etenkin niin, että ne koskettivat vierustoverin kättä (tai pikkurillit olivat päällekkäin tai muutoin koskettivat), osallistujista muodostuva voima kanavoi hengille mahdollisuuden viestiä tuonpuoleisesta tähän ajalliseen maailmaan. Pian liikkuivat itsestään paitsi pöydät, myös astiat, hatut ja pianot.

 

HandsLarge
Planchette

 

Henkien mahdollisuudet kommunikoida tämänpuoleisen kanssa paranivat jatkuvasti, kun meediot harjaantuivat. Erityinen ranskalainen keksintö oli planchette, pieni levy tai lauta, johon oli kiinnitetty kynä. Sen avulla henget saattoivat kirjoittaa viestejä paljon kätevämmin kuin liikuttelemalla kokonaisia pöytiä. Nyt seanssiin osallistujat pitivät käsiään levyllä ja henget ohjasivat levyä haluamaansa suuntaan. (On syytä huomata, että amerikkalainen ouija-levy on paljon myöhempi keksintö, joka patentoitiin vasta vuonna 1891.) Tanssivia pöytiä paljon suositummaksi tulivatkin nämä ”puhuvat pöydät” (tables parlantes).

Niin kuin meillä Suomessakin, myös Ranskassa lehdistössä nähtiin monenlaista asennetta näitä ilmiöitä kohtaan. Satiirikot saivat paljon kirjoitettavaa, mutta toisaalta oltiin uteliaita. Kirkonmiehiltäkään ei löytynyt aivan heti yksimielistä kantaa siihen, mitä maallikkojen keskusteluista henkien kanssa olisi pitänyt ajatella. Osa papeista innostui itsekin kokeilemaan tätä uutta tapaa olla yhteydessä tuonpuoleiseen; osa oli sitä mieltä, että yhä edelleenkin vain pappisvihkimyksen saaneilla oli yksinoikeus pitää suhdetta tuonpuoleiseen yllä – ja kolmas ryhmä katsoi ykskantaan koko touhun olevan itsestään Saatanasta. Paavi ehti tuomitsemaan toiminnan kiertokirjeellään Adversus magnetismi abusus vasta 30.7.1856.

Paavin kiertokirje 30.7.1856
Paavi Pius IX:n kiertokirje 30.7.1856. Kuvalähde: http://archives-archtoronto.blogspot.com/2015/06/papal-encyclicals-of-past.html

Paavi ei spiritualismia eikä spiritismiä kyennyt pysäyttämään eikä papisto säilyttämään yksinoikeutta tuonpuoleisen kanssa seurusteluun, mutta jo ennen paavillista reaktiota ilmiöiden tutkijoita ehti tulla monenlaisilta suunnilta. Yksi heistä oli Henri Carion (1812–1892), ultrakonservatiiviseksi mainitun Gazette de Francen toimittaja, joka hyvin nopeasti päätyi monen muun tavoin havaintoon, että planchette oli erinomainen väline henkien tavoittamiseksi.

Carion’lla oli planchetteineen ilmiömäinen kyky saada yhteys mitä merkittävimpiin henkiin. John Warne Monroe, jonka tutkimuksessaan Laboratories of Faith (2008) esittämiään tulkintoja tässä olen seuraillut, nostaa heistä esiin Jeanne d’Arcin, joka kertoi Carion’lle, että teloitettu marttyyrikuningasperhe oli paratiisissa; Kaarle X, joka oli vuoden 1830 kukistama monarkki, puolestaan kiitti Carion’ta tuesta.

 

fullsizeoutput_f9e
Voltairen hengen viesti kiirastulesta. Kuva: Monroe, Laboratories of Faith, s. 29.

 

 

Ja – kuten ylläolevasta kuvasta käy ilmi, itse Voltaire ilmaisi hänelle olevansa kiirastulessa ja nyt katuvansa ajatuksiaan. Tallella on siis yllä oleva Voltairen hengen planchettella kirjoittama viesti, joka vapaasti suomennettuna kuuluu kutakuinkin näin: ”Olen itkenyt ja sanoutunut irti epähurskaista teoksistani ja Jumala on minut armahtanut.” Carion’n mielestä tuomittavista valistusajattelijoista myös Rousseaun henki tavoitettiin. Hän puolestaan katui erityisesti Emilessä kirjoittamaansa. Konservatiiviselle Carion’lle tällaiset katumuksen puuskat olivat tietysti jumalallisia osoituksia hänen ja kumppaniensa politiikan oikeudellisuudesta.

 

Post scriptum:

Tämä blogiteksti sai alkunsa inspiroituessani John Warne Monroen teoksesta Laboratories of Faith. Mesmerism, Spiritism, and Occultism in Modern France. Cornell University Press, Ithaca 2008 (erityisesti sivut 15–37 tässä lähteenä). Olen lukenut teosta kauan sitten aikaisemminkin: hitaan tieteen yksi hienous olisi se, että pystyisi lukemaan keskeiset teokset oman ajattelunsa eri kehitysvaiheissa. Konditionaali koska tämä ei liene ideaalin mukaista nykyisin ja myös koska hidasta tiedettä on haastavaa päästä harjoittamaan.

Ylläolevassa on mukana ajatuksia spiritualismi-käsitteestä, joita kehittelin jo Maarit Leskelä-Kärjen kanssa kirjoittamaamme artikkelia varten. Se on parhaillaan arvioitavana, joten ei siitä tässä vielä sen enempää, mutta mainitsin tiiserinä. Ja tietysti kokonaisuutena tämä iltojeni ja viikonloppujeni ilo, modernin spiritualismin vaiheisiin kiinnittyvä tutkimukseni, liittyy hänen Koneen Säätiön rahoittaman hankkeensa Uuden etsijät inspiroivassa piirissä tekemääni tutkimukseen.

Kirjoitus on omistettu E:lle, Voltaire-fanille par excellence.

 

Mainokset

Kukkia ja eläköön-huutoja: Selma Lagerlöf Suomen naisten vieraana helmikuussa 1912

Moninaisten ja pitkäaikaisten tutkimusteni kohteen, Vera Hjeltin ja hänen ystäväpiirinsä, pitkäaikainen haave ja projekti toteutui, kun kaikkien aikojen ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut nainen, ruotsalainen kirjailija Selma Lagerlöf (1858–1940), Nils Holgerssonin ja Gösta Berlingin rakastettu ”äiti,” saapui jäänsärkijän saattelemana matkustajahöyryalus Borella Turkuun sunnuntaina 4. päivänä helmikuuta 1912.

 

Selma_Lagerlöf_nobel1909
Selma Lagerlöf Nobelin aikaan 1909. Kuva: Wikimedia Commons.

 

Odottelevien aamupäivä laiturilla oli viluisa ja he kulkivat laiturilla lämpimikseen pakkaslumen narskuessa kalossien alla. Oli pakkasta ja aurinko paistoi – ja Bore oli runsaasti myöhässä ankaran jäätilanteen vuoksi. Odotus kuitenkin palkittiin ja laivasta astui pieni, yksinkertaiseen turkistakkiin pukeutunut daami kumppaninsa, falunilaisen seminaarinjohtajan Walborg Olanderin kanssa.

 

Kuninkaallinen vastaanotto Turussa

Lagerlöf sai ensi hetkestä lähtien kuninkaallisen vastaanoton. Laulu raikui, ja tuntuu, että hänen on täytynyt hautautua kukkatervehdyksiin. Jo Turun satamassa hän sai Naisasialiitto Unionin edustajilta Anna Aminoffilta, Elin Ringbomilta ja Anna Schybergsonilta kimpun punaisia ruusuja, Naisliiton Maria Ahlmanilta ja Walma Lindholmilta kimpun kieloja ja ruotsinkielisen työväenopiston Anna Bäckströmiltä ja Hannes Almarkilta kimpun neilikoita.

Tullihuoneessa kului parikymmentä minuuttia, mutta pian päästiin hevoskyytiin ja ajamaan hotelli Hamburger Börsiin, jossa arvon turkulaisnaiset tarjosivat päivällisen saapujille. Lepohetkeä eivät matkaajat ehtineet pitämään, sillä he kiiruhtivat kello 17.26 lähteneeseen junaan kohti Helsinkiä.

Junamatka oli sanalla sanoen riemusaattue. Salon asemalla Lagerlöfiä oli tervehtimässä naislähetystö tohtorinna Wahrenin johdolla; tohtorinna ojensi hänelle punaisia neilikoita. Lähetystö tervehdi häntä eläköön-huudolla ja laulamalla ”Sua tervehdin”. Kosken asemalla kaksi nuorta neitoa ojensi hänelle myös kukkia, ja Karjaalla naislähestystöä johti rouva Schwetichin. Vaikea kuvitella, että hänellä ei olisi ollut kukkatervehdystä. Tietysti kirjailijaa tervehdittiin myös laululla.

 

Sankari saapuu Helsinkiin

Helsingissä odoteltiin kirjailijaa kuumeisesti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan nobelistin oli ollut määrä saapua jo myöhäisiltapäivän junalla, ja asemalla oli ollut paljon odottelijoita jo silloin – ja jokaista hivenen vanhempaa rouvaa oli tarkasteltu mahdollisena Lagerlöfinä. Vartin yli yksitoista pakkasyön pimeydessä juna ja kirjailija kuitenkin viimeinen saapuivat.

Vastaanottamassa oli koko Svenska Litteratursällskapetin johtokunta, lehdissä tiedettiin kertoa. Ainakin paikalla mainitaan olleen puheenjohtaja professori M. G. Schybergson, professori Axel Wallensköld, kirjastonhoitaja Arvid Hultin, rehtori V. T. Rosenqvist ja vapaaherran R. F. von Willebrand.  Asuinpaikaksi Lagerlöfille ja Olanderille oli valittu hotelli Fennia, jonne Lagerlöfin saattoi vaunuilla Schybergson ja Olanderin professori Wallensköld.

Hotellissa olivat ”Helsingin naiset” koristelleet Lagerlöfin huoneen kukkasin. Fenniassa vastaanottokomiteaa johti Annie Furuhjelm, monialainen aktivisti – ja Vera Hjeltin kansanedustajatoveri RKP:n riveistä. Minulla ei ole kovin suurta epäilystä siitä, etteivätkö ”Helsingin naisiin” olisi kuuluneet Furuhjelmin lisäksi vähintään Hjelt ja Cely Mechelin, nuo kaikessa toimeliaat. Heidät (ja useat muut) nostettiin näkyvästi esiin myös Ruotsissa Lagerlöfin Suomen-emäntinä – mikä tietysti oli uutinen myös Suomessa ja Nya Pressen julkaisi tästä pitkästä jutusta pitkän tiivistelmänkin.

 

Runebergin päivä 1912

Seuraavaa eli Runebergin päivää nämä enemmän kuin valtiovieraiden tavoin vastaanotetut viettivät juhlan tuoksinassa. Ensin oli vuorossa SLS:n Runeberg-juhla, jonka jälkeen seurasi seuran juhlapäivällinen ja myöhemmin illalla he kiiruhtivat vielä Taiteilijaseuran vuosijuhlan vieraiksi.

Runeberg-juhlaa vietettiin yliopiston juhlasalissa. Kun kirjailija saapui ”yliopiston vestibyyliin”, kajautti Akademiska sångförening laulutervehdyksen. Tilaisuus itsessään oli myös juhlava ja sen ehkä odotetuin ohjelma oli nobelistin itsensä pitämä esitelmä suomalaisesta runoilijasta Karl August Tavaststjernasta – Vera Hjeltin elämänystävän Fanny Tavaststjernan veli oli siis kyseessä – jonka Lagerlöf tunsi henkilökohtaisesti heidän vietettyään kesällä 1897 useita viikkoja yhdessä Visbyssä kylpien. Esitelmässään hän tarkasteli Tavaststjernan viimeistä kirjaa ja sen syntyä samana kesänä. Lagerlöf kertoi henkilökohtaisia muistojaan ja tulkintojaan kirjailijasta ja tekemistään psykologisista havainnoista. Tavaststjerna kuoli maaliskuussa 1898.

Esitys teki kuulijoihin syvän vaikutuksen ja Pohjalainen kirjoitti 8. helmikuuta: ”Yleisö palkitsi tietysti vilkkaalla suosiolla esitelmänpitäjä, joka vallan luonnollisesti, ilman vähäisintäkään paatosta ja teatterimaisuutta tarinoi luontevasti paikoin hieman ankaran kuvauksensa Tavaststjernan kanssa vietetyistä viikoista ’Laureatuksen’ syntymäaikoina.” Tilaisuudessa pidettiin Lagerlöfille vielä useita puheita ja kohotettiin nelinkertainen eläköön-huuto.

”Yhtämittaiset kunnianosoitukset” jatkuivat. Illalla oli vuorossa mainittu Taiteilijaseuran juhla. Tampereen Sanomat kertoo, kuinka Eero Järnefelt toivotti vieraan tervetulleeksi ja kuinka kirjailija Juhani Ahon ja senaattori-kansallissankari Leo Mechelinin – yhden ”Helsingin naisen”, Cely Mechelinin isän siis – ”saattamana astui juhlavieras paikalleen salin perälle, jossa kaikkien katseet suuntautuivat nähdäkseen tämän vaatimattoman miellyttävän, viisasilmeisen ja harmaahapsisen naisen”. Tilaisuudessa mm. Eino Raitio soitti ”pari viulunumeroa”, Eino Leino piti juhlapuheen suomeksi, Erna Gräsbeck lauloi useita lauluja ja juhlapuheen Selma Lagerlöfille piti runoilija, Lagerlöfille entisestään vanha tuttu Bertel Gripenberg, joka oli sepittänyt tälle runon. Tilaisuuteen tuli myös Suomen Kirjailijaliiton lähetystö tuomaan juhlavieraalle tervehdyksen.

 

Selma_Lagerlöf
Kuvassa Lagerlöf vastaanottaa Nobel-palkinnon, mutta kuva voisi hyvin esittää suomalaista menoa Lagerlöfin vuoden 1912 vierailulla. Kuva: Wikimedia Commons.

 

Lagerlöfin kiireet eivät heti helpottaneet, sillä jo seuraavana aamuna kello yhdeksän Nuorsuomalaisen klubin lähetystö, rouvat Hedvig Ståhlberg, Ellinor Ivalo, Anni Manninen, Selma Anttila ja Helmi Setälä, toivat nobelistille klubin adressin, joka oli ”taitehikkaasti koristeltu ja tuohikansin suljettu”. (Satakunnan Sanomat 11.2.) Illalla oli vielä Suomen Naisten Kansallisliiton Lagerlöf-juhla Helsingin Seurahuoneella. Siellä oli ohjelmistossa paitsi Finlandia ja Maamme, Alexandra Gripenbergin tervehdyspuhe Selma Lagerlöfille, Juhani Ahon lastu (jonka ilmeisesti lausui joistain tiedoista poiketen Ahon sijaan neiti von Troil), Signe Liljeqvistin yksinlaulua ja Suomen Laulun kuorolaulua. Lisäksi vielä kirjailijaa oli pyydetty lukemaan omista teoksistaan.

Keskiviikkona Lagerlöf oli vieraana Unionin 20-vuotisjuhlassa.

 

Naisaktivistien inspiraationa

Lehtitietojen mukaan Lagerlöfin oli määrä lähteä Helsingistä tiistaina 13.2., jolloin hän oli matkustava Porvooseen kustantajansa Werner Söderströmin vieraaksi ja sieltä Viipuriin esitelmöimään (tämä ei näytä toteutuneen.) Jos hän viipyi näin pitkään Helsingissä, eli kokonaisen viikon, hänen vierailunsa tiimoilla tapahtui epäilemättä monenlaista epävirallisempaa, joka ei päätynyt lehtiin. Ehkä yhteen juuri tällaiseen illanviettoon Annie Furuhjelmin luona liittyi Vera Hjeltille tyypillisestä innostuksesta syntynyt tapaus.

Vera Hjeltille, joka oli perustamassa ja ideoimassa useita erilaisia yhdistyksiä, tuli nimittäin tällä kertaa kuumeinen into saada aikaan ”Pohjolan naisten välinen henkinen liikeyhtymä”. Hänen elämäkerturinsa Ester Hjelt-Cajanus kirjoittaa teoksessa Vera Hjelt – Uranuurtaja (1948):

”Tämä ajatus sai alkunsa Selma Lagerlöfin vieraillessa Suomessa v. 1912. Annie Furuhjelmin luona ruotsalaisen vieraan kunniaksi järjestetyssä illanvietossa Vera Hjelt äkkiä nousi ja puhui ajatuksesta, joka ”paloi hänen mielessään” – ajatuksesta kerätä kaikkien neljän Pohjolan kansan naiset eräänlaiseen henkiseen liikeyhtymään, liittoon, jossa naisten lämpimimmät harrastukset – ’niinhyvin henkiset kuin taloudelliset ja hallinnolliset työharrastukset ym’ voitaisiin ottaa huomioon.” (s. 111, suom. Tyyni Brofeldt) Kuten Hjelt-Cajanus toteaa, innostus ei tällä kertaa johtanut tuloksiin.

Lagerlöf aiheutti visiitillään suuria tunteita – hänen tuloaan odotettiin jännityksellä ja silmät kosteina, suurella liikutuksella: hän oli ”suuremmoisen huomion ja juhlimisen esineenä”. (Käkisalmen Sanomat 7.2.) Suomalaisilla ei tosiaankaan ollut häpeämistä vieraanvaraisuutensa suhteen.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet aivan yhtä suuressa hurmiossa. Risuja Lagerlöf sai ainakin myöhemmin keväällä Työlaisnainen-lehdessä, kun nimimerkki P. arvioi: ”Äskettäin matkaili Selma Lagerlöf Suomeen, saaden täällä porvariston jalkeille kunnianosoituksineen ja kukkineen,” ja jatkoi: ”Ken on seurannut Selma Lagerlöfin kirjailijatointa tunnistaakin, että – – vieraana hän tahtoo pysyä ajan historiallisille taisteluille. Ne ikäänkuin kulkevat hänen ohitseen häntä koskematta. Täten onkin ymmärrettävä se jakamaton porvariston kiitos, mikä tulee hänen osakseen.” (Työläisnainen 4.4.1912)

Mutta miksi juuri nämä ”porvariston” naiset olivat näin erityisessä hurmiossa? Selma Lagerlöf oli heille suuri esikuva. Monelle, kuten Vera Hjeltille, Lagerlöf oli myös taistelutoveri etenkin tasa-arvon, naisasian puolesta. Ruotsinkielisille naisille ja naiskirjailijoille hän oli tietysti ruotsinkielisenä kirjailijana – ja nobelistina aivan erityinen esikuva. Häntä saattoi ihailla ja ihastella.

Lagerlöf tarjosi jotain, mistä tytöillä ja naisilla yhä edelleen sata vuotta myöhemmin on ollut pulaa: helposti samaistuttavan sankarin. Hän näytti myös, että naisen ei tarvinnut olla miehistä riippuvainen, sillä Lagerlöf eli oman elämänsä naisten piirissä, ilman miehiä. Hän teki monenlaisesta mahdottomasta mahdollista, näytti tilaisuuden olevan käden ulottuvilla. Ei ollut muuta kuin tartuttava siihen.

 

Lähteet:

Hjelt-Cajanus, Esther: Vera Hjelt. Uranuurtaja. (Alkuteos Vera Hjelt – Banbrytare, suom. Tyyni Brofeldt). Aura, Turku 1948.

Sanomalehdet:

Dagens Tidning 5.2.1912

Hufvudstadsbladet 5.2.1912, 9.2.1912

Karjalan Sanomat 6.2.1912

Tampereen Sanomat 7.2.1912

Käkisalmen Sanomat 7.2.1912

Wiipuri 7.2.1912, 8.2.1912

Pohjalainen 8.2.1912

Nya Pressen 9.2.1912

Maakansa 10.2.1912

Satakunnan Sanomat 11.12.1912

Työläisnainen 4.4.1912

 

 

Avoin kirje

Korjaus 6.11. Tässä kirjoituksessani olen aiemmin virheellisesti puhunut Otava-konsernista Otavamediana. Olen nyt korjannut vastaavat kohdat tekstiin. Pyydän anteeksi virhettäni.

Tilaamani Otavamedian julkaiseman Suomen Kuvalehden välissä tuli Suomalaisen kirjakaupan isänpäivä-mainosliite. Takakannen ennakkotilattavissa olevan Michelle Obaman muistelmateoksen lisäksi tästä 12-sivuisesta mainoksesta on tyrmäävällä tavalla jätetty pois kaikki muut maailman kirjat, joissa naiset ovat tekijöinä.

Miten on mahdollista vuonna 2018, että suomalaiset isät ja heille lahjoja valitsevat saavat käsiinsä katalogin, jonka maailmankuva viestii, että lukemisen arvoisia kirjoja kirjoittavat miehet: Matti, Arne, Owen ja Stephen, Jussi, Esa, Lars**, Max, Antti, Reijo, Ilkka, Jo, Kalle, Risto, Jari, Tuomas, Antti, Mikko-Pekka, Fredrik, Antti, Mikko, Jari, Gustav, Mika, Arvo, Pekka, Tapio, Niclas ja Peter, Antony, Vesa, Veikko ja Pekka, Richard, Pekka ja Seppo, Kristian, Karo, Jukka ja Random, Pekka ja Juha, Lasse, Tuomo, Matti ja Lauri, Risto, Masha*, Lamppu, Mikko, Petri ja Juha, Tuomas ja Riku, Jussi ja Mike, Jan, Hans, Mika, Jussi, Reima, Jordan, Christian, Kari, Zlatan, Saska. Näistä tekijöistä yksi, Random, on nimimerkki, jolle ei voi antaa sukupuolioletusta. Lisäksi katalogissa on kolme teosta, joiden tekijöiden etunimiä ei mainita. Tarkemmin tarkasteltuna niiden tekijät ovat Tuomas, Jarmo ja Tauno, Janne, A.W. ja Tuukka sekä Veikko, Markus ja Kimmo.

Tällainen määrä miehiä suhteessa Michelle Obamaan – jonka kirjaa ei voi edes isänpäiväksi vielä ostaa – ei voi olla sattumaa vaan sen on oltava aktiivisen valinnan tulosta.

On turha puolustautua, etteivät naiset kirjoittaisi vihaisia kirjoja sodasta ja äijyydestä – jos nyt vain näistä ajattelette isien haluavan lukea. Syksyn kirjasadossa on lukuisia naisten kirjoittamia kirjoja, joiden voisi kuvitella kiinnostavan myös isiä. Naiset kirjoittavat dekkareita, sotakirjoja, historiaa, elämäkertoja ja kaikenmoista muutakin.

Jos algoritminne sanovat, että isiä kiinnostavat sinimustaharmaakantiset sotakirjat ja tappaminen sen moninaisissa muodoissaan, voisitteko kuitenkin alkaa pikkuhiljaa epäillä algoritmejänne ja ajatella, että isiä ja heille kirjalahjoja ostavia voisi kiinnostaa joku muukin väri ja myös jokin muu teema kuin viha, sota ja tappaminen – jos he kuulisivat niistä? Entäpä jos kirjoja myytäisiin ylipäätään paljon enemmän, jos kirjahyllyihin saisi muutakin täytettä kuin aina sitä vanhaa samaa?

On selvää, että Suomalainen kirjakauppa tahtoo mainostaa oman konserninsa Otavan kirjoja, ja olkoon niin. Mutta onko Suomalaisen kirjakaupan valinnoista syntyvällä pöyristyttävällä viestillään tarkoitus sanoa, ettei naisista ole asiantuntijoiksi miehille? Onko teidän tarkoituksenne sanoa, että haluatte myötäillä tämänhetkistä voimakkaan naisvihaista ja jopa fasistista maailmankuvaa, jonka mukaan naiset piipittävät omiaan, ovat suvaitsevaisia höperyksiä ja poissa tästä maailmasta, jota oikeasti sentään hallitsevat viha, aseet ja äijyys? Jos ette halua sanoutua irti tällaisesta maailmankuvasta, kierrän kirjakauppanne ja tuotteenne jatkossa kaukaa.

Marjo Kaartinen, Kulttuurihistorian professori, Turun yliopisto

*5.11. saamieni hyvien kommenttien kautta – kiitos! – korjaan: Masha ei ole miesoletettu! Kaksi naista.

** 5.11. samoin kiitos kommentista: Lars Keplerhän on nimimerkki, jonka takana on kaksi kirjoittajaa, joista toinen on nainen – pitäisikö tästä ottaa opiksi ja alkaa kaikkien naisten kirjoittaa miesnimisinä?

Kävelyitä Tbilisissä

Kun on turisti, kannattaa kävellä. Vaikka jalat huutaisivat armoa, nivelet jäykistyisivät helteen tuottamasta nestevajauksesta (eihän sitä voi koko aikaa juoda) ja vaikka hiki virtaa. Miten muuten voisi nähdä luumunmyyjien rasiat tai kukantaimien myyjien tarjonnan? Tai huipputyylikkäiden tyttöjen kulkevan johonkin, keskustellen eloisasti ja poimien matkalla suolakurkkuja sormin suoraan suuresta lasisesta purkista suuhun. (Olisivat tehneet hyvää uhallaankin vielä illan seminaarin jälkeenkin kävelevälle ja tuliaiskasseja roudaavalle turistille.)

Tämä turisti on nyt sen verran kävellyt, että jaksaa ripustella tänne vain muutamia kävelyiltä poimittuja paloja. Puhukoot puolestani.

arkkitehtuureitaIMG_2888
Neuvostoaikaa ja tätä päivää
graffitiIMG_2887
Hei jollakulla täällä on Turun yliopiston kassi! Suurenmoinen emäntäni Eka esittelee graffititaidetta.
NokiaIMG_2849
En voinut vastustaa kiusausta.
tiedeakatemiaIMG_2848
Kauneinta neuvostoarkkitehtuuria: Tiedeakatemian talo

Kansallismuseossa en voinut olla äimistelemättä Georgian arkeologisia rikkauksia. Uskomattomia kulta-aarteita. Silti alla olevat hautajaiskärryt tekivät suurimman vaikutuksen. Hirsisessä haudassa tuollaiset reilut 4000 vuotta ja yhä tunnistaa puuksi!

kukkapannatIMG_2867
Kukkapantoja myynnissä
helvetti
Helvetti on irti, Pyhän Andreaksen kirkossa naapurissani
Astrid
Ilia State -yliopiston kirjakaupasta Ligamuksesta bongattua

Tunnelmia Tbilisistä – Tbilisi thoughts

sulatusuuni
Näkymä vanhasta kaupungista – a view from the Old Town

For an English version, see below.

 

Lasissa kirkkaanvihreää rakuunalimonadia. Voisiko georgialaisempaa ollakaan? Miljoonakaupungin liikenteen tasainen kohina alhaalla jokivarressa. Täältä joenpuoleiselta parvekkeelta näkyy vuorille ja yli kaupungin. Torvet tööttäilevät, pääskyset kaiken yllä. Miljoonakaupunkiin mahtuu ääntä.

Ilia State Universityssä vierailuani emännöivä Eka Tchkoidze kävi eilen vierailulla ja totesi, etten olisi voinut parempaa maisemaa löytää. Olen tyytyväinen lukaaliini. Kirjoitan tätä suurella parvekkeellani ja vilkuilen yhtämittaa iltaan varautuvaa, kukkuloiden ylitse levittäytyvää kaupunkia ja taivaanrannan vuorijonoja. Auringon valaisemat vuoret ovat joka vilkaisulla yhä kauempana. Joki kiirehtii kohti Kaspianmerta. Lämpimän päivän jälkeen janottaa ja täytän lasini nyt ihanan suolaisella bordzomilla.

Huoneistoni toisella laidalla on venäläinen ortodoksinen kirkko ja sen vieressä pienempi ja vanhempi georgialainen kirkko. Palveluksen äänet kantautuvat sisään asti venäläisestä, joka on niin lähellä, että sitä voisi melkein koskettaa parvekkeelta. Sen naapurissa on arvioni mukaan neuvostoaikainen kerrostalo, jossa on sympaattiset lautavärkätyt parvekkeet.

Mikä sulatusuuni tämä kaupunki onkaan! Välillä voisi kuvitella kävelevänsä Pariisin bulevardeilla, välillä tupsahtaa pienille, ihanan rähjäisille kujille, joissa talot ovat pystyssä lähinnä varmaan vain hyvällä tahdolla. Lämpimien rikkivesilähteiden päälle rakennetut kylpylät hönkäilevät tuoksujaan. Uskontojen ja temppeleiden kirjoa. Täällä on myös kaunista neuvostoarkkitehtuuria – ja rumaa sellaista. Ja mitä viehättävämpiä kurkistuksia tuon tuostakin:

Pidän erityisesti georgialaisesta tyylistä ja aivan erityisesti siitä, joka on imenyt vaikutteita persialaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista. Talojen parvekkeet ovat hurmaavia ja Orbelianin kylpylän fasadi on vertaansa vailla. Täällä Silkkitie herää eloon. Ja voi kulkea Marco Polonkin jalanjäljissä.

Orbeliani
My glass is filled with bright green tarragon lemonade, the epitome of Georgian beverages. I sit on my balcony, writing this, and keep glancing across the immense view in front of me. It spans from the Cathedral in the south to the Caucasus in the North.

 

Maisema
Vanhaa kaupunkia – Old Town

 

 

My apartment building is the neighbor of a Russian Orthodox church and a Georgian one. The Russian one was probably built next to the very old one just to outshine it. It is grand and white compared to the humble Georgian one.

The town itself is breathtaking, and I am not talking only about the views. It is truly beautiful but it is also a melting pot, a mixture of an amazingly old culture – they started to make wine here at least 8000 years ago – and the many kinds of pursuits of modernity: socialist but also very postmodern pursuits. There are many buildings to which modernity I cannot give a name. Well – perhaps just wow-architecture will do?

PyhäYrjö
Pyhä Yrjö on ottanut Leninin paikan pylväännokassa – St George has replaced Lenin as the focal point of the Liberty Square

 

My favorites are, not surprisingly, not the glass palaces of the nouveau riche but the humble apartment buildings of the more ordinary Georgians, especially the older ones with exquisite carpentry. And there are lots of those still here! Naturally, here too, these are in the focus of gentrification. But as long as they (the wealthy locals) keep the buildings in shape and restore them properly, fine, good, excellent.

 

Pushkin
Pushkinkin piti paikallisista kylvyistä – Pushkin already knew that the baths in Tbilisi are without peer.

 

Hyvästi viisut – ei vaiskaan

6f84599a3ae7e89bfd5b45c400692063

Jos jotain olen euroviisujen suhteen oppinut, se on se, etten enää koskaan viisuyönä kello kaksi vanno tämän olevan viimeinen kerta. Ei kannata, sillä katson minä seuraavatkin kuitenkin, jos vain suinkin. Viime yönä en siis vannonut mitään, vaikka aika paljonkin mieli teki. Kun viisujen paras osa on ääntenlasku, on jo oikeasti mietittävä, olisiko parempi panna sekin aika vaikka nukkumiseen. Mutta ei nyt sentään vielä, jos kumminkin vielä Israelin kisat 2019….

Aiemmin kirjoitin mistään mitään tietämättömänä, moniakaan biisejä kuulematta ja esityksiä näkemättä ja siis toiveikkaana, että tästä saattaisi tulla Birminghamin kaltainen viisuvuosi. Ei tosiaankaan tullut, mutta hassua kyllä, yhteinen nimittäjä löytyy: Israelin voitto! Dana Internationalista olin silloin hurmioissani. 20 vuotta on niin pitkä aika ja elämää kulunut välissä niin paljon ja musiikkityylit eläneet elämäänsä ilman minua, etten itse tämänvuotisesta voittajasta aivan hirveästi innostunut (enkä osaa lukea aasialaispopin koodeja ollenkaan). Israel tosin sai minulta kotiraadissa hyvin korkeat pisteet, huit points, mutta lähinnä virkistävyysvaikutuksellaan puuduttavassa kavalkadissa – ja tietysti poliittinen viestihän biisissä on oikein kohdallaan, ja jos Netta on nuorisolle esikuvaksi, vielä parempi.

Niin lattea oli korvaani tämä viisuvuosi, että joukosta ei yksinkertaisesti löytynyt yhtä selkeää suosikkia eikä edes vain yhtä inhokkia. Niitä oli tavattoman paljon enemmän kuin hyviä. Jotenkin muunkielisetkin onnistuivat katoamaan massaan. Ranskalle ja Italialle kunniamaininta sitkeästä itseltään kuulostamisesta. Serbian homma kaatui pökkelömäiseen esitykseen ja biisiin, josta riittävä Balkan-paatos kuitenkin jäi loppukohotuksen muodossa valitettavasti puuttumaan. Mainittakoon, että Serbian Molitvaa voisin kuunnella vieläkin. Ehkä lisäänkin sen soittolistaani. Viro pärjäsi hyvin, mutta selitys lienee enemmän laulajan väristyksiä aiheuttaneen kauniissa äänessä kuin biisin nerokkuudessa tai italian kauneudessa. Albania jotenkin meni ohi ja niin teki Unkarikin, vaikka lajityyppinä nämä oikeasti olivat (Alankomaiden kanssa) eniten minun musiikkiani. Näissä oli ihan samantekevää, millä kielellä laulettiin, sillä sanoista tuskin olisi saanut selvää englanniksikaan. Pidän selkeästä artikulaatiosta, kieli kuin kieli. Mutta se, että ihana Kreikka taivaallisen kauniilla kielellään karsiutui aika heikolla biisillään, oli taatusti kohtalokasta. Pelkään pahoin, että maa palaa Jerusalemissa läksynsä oppineena takaisin englanninkieliseen eurohumppaan. Tuskin Kreikassa jäi Kyproksen menestys aivan huomaamatta, kun esittäjäkin taisi olla Kreikasta…

Ääntenlasku vasta jotain oli. Tietysssä mielessä uusi juryjen ja kansanäänten kaksoisjärjestelmä pitää laskennan kiintoisana. Olihan aikamoista ensin ihmetellä, miten Ruotsi voi menestyä niin hyvin niin epämiellyttävällä biisillä ja sitten katsoa, miten se totaalisesti romahti kansanäänten tultua – sai toki loppusijoituksekseen aivan säällisen, mutta silti romahti! Toiseksi on aika noloa, että juryt, joiden perimmäinen tarkoitus on kai ollut poistaa naapuripolitiikan vaikutus äänestämisestä, toimivat juuri päinvastoin ja vain vahvistivat käsitystä naapurisovuista. Se siitä raatien ammattilaisuudesta, nyt järjestelmän uskottavuus on täysin mennyttä. Ja sitten tietenkin tämä ikuisesti hämmästyttävä Suomi antaa pisteitä Israelille ja Israel Suomelle -kuvio! Ihan hyvä vaan, että Israel antaa pisteitä Suomelle, sillä ei Suomen esitys hävinnyt muiden esityksille tässä kokonaisuudessa niin, että se olisi toiseksi viimeisen sijan ansainnut. Tottahan se vain katosi heikon biisin vuoksi massaan – ja lajityypille varatut äänet viuhuivat Kyprokselle. En edes ala puhua ulkomusiikillisista tekijöistä.

Eurovision laulukilpailu on laulukilpailu, mutta aika usein paras laulu ei voita. Jotta paras laulu löytyisi, kisa pitäisi käydä aivan toisin. Se voisi mennä vaikka siten, että arvotaan halukkaista yksi esittäjä, joka esittää kaikki biisit. Olisi siinä laulajalla laulamista! No, kukapa tuommoista katselisi ja ketäpä kiinnostaisi, joten on parasta pysyä tässä hupsutuksessa.

Kuten nytkin nähtiin, Suomi ei menesty valtavan hyvin (finaaliin pääsy on hyvä suoritus!) koettamalla tehdä euroviisua tai koettamalla kilpailla perussarjassa. Kisavoittoon on räväytettävä jotain raikasta, kuten Saksan Lena tai Norjan Rybak ensimmäisellä kerralla. Tai sitten tunkkaistakin, vanhanaikaista, mutta erilaista. Lordi siis. Tai Conchita Wurst, Dana International tai Salvador Dobral. Hänestä puheen ollen sanottakoon, että Dobralin itserakas kisamusiikin halventaminen meni eilen suoraan sanottuna häpeälliseksi ja oli illan isoin mahalasku. Selvennykseksi huomautettakoon uudelleen, että hän ei ollut suosikkini viime vuonna, vaan Italia.

Olin jo ajatellut, että Suomi ei osaisi hellyttää näissä kisoissa, joten sitä ei kannata tyrkyttää, mutta ehkä sittenkin monien ehdottama Tanhupallo osaisi! Hänessä saattaisi olla sellaista ylirajaista hellytystä, jolla voisi pisteitä irrota. Tai sitten tulisi zero points, mistä sitä tietää, nämähän ovat euroviisut!

Toisaalta, eihän sillä nyt ole niin väliä, ollaanko finaalissa vai ei. Kisat ovat ihan hauskat – tai ainakin pisteenlasku on – joka tapauksessa. Ja jälkijuttua ja näitä analyysejä, kuten tämäkin, piisaa.

Mutta ensi toukokuussa Jerusalem.

Olisiko Netan voitosta paitsi esikuvaksi nuorisolle, myös siemeneksi kohti rauhantyötä?

Seitsemän tähden ******* elokuva

MV5BNjFkZTdlMzktYTljOC00MTgyLWE1NTEtMThjMWE4Mzk2MDg2XkEyXkFqcGdeQXVyOTAzODAwOQ@@._V1_SY1000_CR0,0,736,1000_AL_

Robert Guédiguianin viime vuonna valmistunut Talo meren rannalla (La Villa) on käsittämättömän hyvä elokuva, pökerryttävän hyvä. Annan sille seitsemän tähteä, vaikka maksimi olisi viisi. Onneksi myös yleisö on löytänyt sen; ainakin lauantai-illan näytös Turussa taisi olla viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Elokuvan asetelma ei ole ainutkertainen, sillä se kertoo eläkeikää lähestyvistä sisaruksista, jotka kohtaavat toisensa ja menneisyytensä isänsä saatua pysyvät vammat aiheuttaneen sairauskohtauksen. Tämä tarina kerrotaan mestarillisella tavalla ja se avautuu aivan uusiin ulottuvuuksiin. Siinä ei ole mitään imelää, löysää tai liian kuohkeaa. Edes Marseillen seudun rannikko (Méjean) ei kauneudessaan ole liian pittoreski, vaan pikkuruisen kalastajakylän todellisuutta halkoo erittäin äänekäs rautatieviadukti. Ei ole edes kesä vaan keskitalvi ja ihmisillä takit päällä.

Vaikka ohjaaja on aiemmasta taistelevasta yhteiskunnallis-poliittisesta linjastaan siirtynyt La Villassa piirun tai useammankin kohti suuren yleisöön elokuvaa, tämäkin filmi kuvaa kuitenkin kysymystä Marseillen seudun työväenluokasta ja sen elämästä. Fokus on jo tapahtuneessa muutoksessa ja keskiluokkaistumisessa sekä siinä, mitä muutokselle voidaan tehdä – vai pitääkö sille tehdä mitään. Se kysyy myös, onko nuoruudessa pakko roikkua kiinni pakonomaisesti ja onko sovitus ja anteeksianto mahdollinen.

Talo meren rannalla nostaa saarnaamatta ja vastakkainasetteluitta esiin eteläisen Ranskan rajun yhteiskunnallisen muutoksen, rannikon gentrifikaation, sitä tänä päivänä yhtäältä elättävän ja toisaalta tuhoavan turismin ja myös oleellisesti ja koskettavasti Välimeren rannikkoseutujen raastavansurullisen pakolaistilanteen. Pikkukylän kaduilla pakolaisia etsivät, oveen koputtelevat sotilaat rytmittävät elokuvaa.

Paljastamatta liikaa elokuvan juonesta uskallan sanoa, että savukkeilla on tässä elokuvassa erityinen rooli. Tulkitsin savukkeet, tupakoimisen ja tupakoimattumuuden voimakkaina yhteiskunnan muutoksen kuvaajina. Mitä on Ranska, ranskalaisuus ja ranskalainen ilman gauloisejaan? Samanlainen kiintoisa rooli on myös viinillä ja kahvilla – ja vähän mustekalallakin. Kannattaa katsoa yksityiskohtia!

MV5BMTE0NjE4MDgwNjBeQTJeQWpwZ15BbWU4MDI0NTM0MjMy._V1_

Sanattomaksi vetävän hieno on takauma sisarusten nuoruuteen, jossa katsoja kertakaikkiaan ällistyy. Méjeanissa ajelivat sisarukset aidosti nuorina, aivan omina itsenään. Onpa huikeaa. Tällainen on mahdollista vain Guédiguianin kaltaiselle ohjaajalle, joka todella on työskennellyt samojen näyttelijöiden kanssa vuosikymmeniä. Takaumakohtaus on oikea pätkä ohjaajan 1980-luvulla syntyneestä Ki lo sa? -elokuvasta ja mielestäni jo yksinään riittävä syy nähdä tämä elokuva.

Ehkä sittenkin jopa ********.