Rosa Liksom: Everstinna

everstinna copy

Kuuntelin pääsiäisen kunniaksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna äänikirjana. Sitä oli vaikeaa päästää korvistaan. Teos avasi aivan uudenlaisen tason Liksomiin kirjailijana, todella herkän ja tarkan luonnonkuvaajan. Oli ällistynyt ja ihastunut. Tämä kuvaus teki kirjasta mahdollisen kuunnella ilman että joutuu välillä poistamaan kuulokkeita korvistaan kaiken kauheuden äärellä, onhan romaani muutoin isolta osin varsin karmivaa joskin kauttaaltaan hienoa, loppuun saakka hiottua luettavaa.

Everstinnassa minua kiinnosti päähenkilön taustalla oleva historiallinen henkilö, kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämäntarinan Liksom kertoo huikealla, verevällä ja veret seisauttavalla tavalla: nuoresta fasisistista natsiksi (”isä teki minusta fasistin, eversti natsin”), aistihuumaiseksi rakastajattareksi, itsensä kadottavaksi, väkivallan kirjaimellisesti murtamaksi vaimoksi ja pikkuhiljaa itsensä löytäväksi, nuoren pojan naivaksi keski-ikäiseksi ja lopulta vanhaksi kirjailijaksi. Kariniemi kiinnostaa minua juuri nyt erityiseksi siksi, että meillä tarkastetaan toukokuussa (5.5.) väitöskirja, joka tarkastelee tämän ystävättären, Ruth Munckin käsitystä elämästään. Elina Virtasen tutkimuksen lähdeaineistossa on myös näiden naisten välistä kirjeenvaihtoa.

Everstinnan lukijana olin jatkuvasti puolihädissäni: miten kuulemani nostamiin tuntemuksiin oikein suhtaudun? En kai ole antamassa Everstinnalle hänen kärsimystensä tähden hänen ratkaisujaan anteeksi, sitä että hän hyväksyy vääryydet ja hirmuteot, karmeudet ja kaiken pahan? Ja sitten: miksi minun tarvitsisi, ei hän sitä pyydä. Mutta onko kirjassa kyse peräti sovituksesta? En usko, että Liksom hakee sellaista, mutta luulen, että hän haluaa nostaa esiin kysymyksen valinnoista ja päätöksistä, elämän kulusta ja sen käänteistä, siitä äärettömän ohueasta rajasta, jolla pahimmillaan ihminen joutuu liikkumaan, kun tekee päätöksiä. Oikean ja väärän raja on niin pelottavan ohut. Se on kuminauha eikä mikään kymmenien kilometrien rajavyöhyke.

Teoksen esittelyssä mainitaan kyseessä olevan yhden yön romaani. Everstinna muistelee elämäänsä ehkä viimeisenä yönään. Tästä ratkaisusta syntyy romaanin suuri haaste, aikatasojen huljuva toisiinsasolmiutuminen, joka saattaa saada hetkellisesti pään pyörälle – mutta joka on juuri sellaista kuin ihmisen ajatuskulku hänen päässään on. Yksi asia johtaa yhteen, toinen toiseen. Hieno kerronnallinen ratkaisu, joka toimii hyvin etenkin koska romaani on lyhyt (äänikirjana vain viisi ja puoli tuntia, sivuja 190).

Teos toimii mielestäni mainiona pikajohdatuksena myös suomalaisen 1930-luvun fasismin historiaan, joka ei meitä mairittele, samoin kuin Lapin ja etenkin Rovaniemen tilanteeseen ennen Lapin sotaa. Tosin tuskin nämä nyt enää kenellekään kovin tuntemattomia ovat, onhan tästä kaikesta niin valtavasti kirjoitettu.

Everstinna on myös kirjailijaromaani – hivenen toisenlainen, mutta on kumminkin – eikä niitä voi koskaan lukea liikaa. Mainittakoon, että Everstinnan suhde maailmankirjallisuuden klassikoihin oli niitä harvoja kohtia romaanissa, jotka saivat minut nauramaan ääneen.

Ja vielä lopuksi sananen äänikirjaversiosta. Lukija on Anna Saksman – olipa nautittavaa luentaa! Hieno, kaunis ääni, tarpeeksi muttei liikaa eläytyvää luentaa. Saksmanin ääni vielä korosti kerronnan pehmeyttä. Murteella kirjoitettua romaania ei taatusti ole ollut helppo lukea. Koetin goolata, mistä päin Saksman on kotoisin, mutten löytänyt tästä tietoa. Poljento kuulosti minusta enemmän oululaiselta kuin rovaniemeläiseltä (vokaalit peräpohjalaisen h:n jälkeen aivan aavistuksen pidempiä kuin ne, joihin olen tottunut). Olipa hieno kokonaisuus.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 190 s. ISBN 978-952-01-1656-9

Mainokset

Ota tuhkaa mukaan

Wäinö Aaltosen museota Turussa on nyt kaksi viikkoa pitänyt hallussaan Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta. Väisänen onnistui okkupeeraamaan minutkin. Etenkin näyttelyn toteutuksen voimakas, hyvin tekninen tilallisuus korostaa muistamisen tematiikkaa niin, että näyttely salpaa hengen.

 

IMG_2211
Yksi Ahmatovan huoneista Väisäsen näyttelyssä. Kuva kirjoittajan.

Näyttely muistuttaa minua, ammattihistorioitsijaa, siitä, miten moninaisilla tavoilla vaikkapa juuri vainon ja vihan historiaa voidaan ja tarvitsee kertoa. Meidän historioitsijoiden tutkimukset, kirjat ja artikkelit eivät kerro läheskään kaikkea menneisyydestä eikä niiden tarvitsekaan. Historiasta voi tarinoida myös sellaisin keinoin, joita Väisänen näyttelyssään käyttää.

Väisäsen installaatiot ovat samaan aikaan neuvostoestetiikassaan karuja ja lyyrisiä. Tästä hieno esimerkki on näyttelyyn sisään vievä videoinstallaatio ”Neuvostotuuletin”, jota yksin jo haluan palata katsomaan uudelleen. Samalla tavalla karuina ja lyyrisinä katsoin myös Väisäsen maalauksia, voittopuolisesti suuria, karkein vaakasuorin pensselinvedoin maalattuja pintoja, joissa en voi olla näkemättä Ranskan valoa. Minulle se valo on aina toivon merkki.

Näyttely ei vaivuta epätoivoon, vaikka yksi sen teemoista on viha ja vaino. Surua siellä toki tuntee. Vainon kohteeksi joutunut runoilija Ahmatova ja tämän toverit opettelivat Ahmatovan runot ulkoa, tallensivat ne muistiinsa väistämään vihaa ja vainoa, odottamaan aikoja, jolloin ne voisi pukea jälleen kirjalliseen muotoon. He polttivat paperit, musteesta rakennetut runot.

Muistamisen merkitystä korostamassa Hannu Väisäsen näyttelyssä on myös installaatio ”Muistomerkki”, johon kävijöitä kutsutaan tuomaan tuhkaa. Väisäsen ohje kuuluu näin: ”Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sanalasku, loru. […] Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4-kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkan vanhoiin ranskalaisiin säilytysastioihin.” ”Installaatio”, Väisänen kirjoittaa, ”ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen.” (Lähde WAMin näyttelymoniste.)

Viha ja vaino tekevät vahvaksi mutta samaan aikaan myös hauraaksi. Käsityöihmisenä tätä historioitsijaa kosketti aivan erityisesti näyttelyssä Väisäsen Anna Ahmatova -museossa Pietarissa kuvaama huivi, joka myös näkyy yllä olevassa kuvassa vasemmalla. Ohut, hauras, vanha käsityö tuo minulle konkreettisella tavalla mieleen ne kaikki sukupolvien ketjut, muistista kadotetutkin, jotka silmukoihin kutoutuvat. Ajattelen, että juuri tätä muistin ketjujen särkymistä ja muistojen kudelmaa haluaa Väisänen kuvata myös öljymaalauksissaan hartiahuivista. Vangitsevia.

Vielä on mainittava yksi runo ja yksi maalaus. Runo on vuodelta 1921, Ahmatovan syntymäpaikasta Tsarskoje Selosta. Marja-Leena Mikkolan suomennoksena ”Ja minä opin nauramaan pelolleni / ja jätin tilkan viiniä / ja palan leipää sille, joka öisin / raapi ovea kuin koira, / tai katsoi sisään matalasta ikkunasta, / ja me vaikenimme, yritimme olla näkemättä / […] Nyt kun olet siellä, missä kaikki tiedetään, / Sano, mikä asui kanssamme siinä talossa?” Ehkä se, mikä talossa asui kolmantena, oli tulevaisuus, kuolema ja vaino? Kanssani näyttelyssä mukana ollut lukiolaiseni piti runoa heidän kielellään creepynä. Ehkä vähän minäkin, etenkin kun olen viime viikot pikkuiset vapaahetkeni puuhannut mediumismin kanssa. Varmasti juuri siksi näin esoteerisena Väisäsen maalauksen ”Runoelma ilman sankaria”, jonka mustan pohjan syövereistä nousee esiin vasemman yläosan täyttävä kalmanharmaa Anna Ahmatovan muotokuva. Se muistuttaa hyvin paljon sadan vuoden takaista henkivalokuvausta.

IMG_2218
Hannu Väisänen: Runoelma ilman sankaria, 2017. Kuva näyttelykatalogin sivulta 41.

Hannu Väisäsen näyttely Wäinö Aaltosen museossa on upea, moneen kertaan katsomisen arvoinen, puhutteleva ja monikerroksinen kokemus. Suosittelen. Näyttely on WAMissa aina 20.5.2018 saakka. Ota tuhkaa mukaan.

 

Hannah ja mekko

Kesälukemistosta minulta jäi kesken Pascale Huguesin teos Hannah’s Dress. Berlin 1904–2014. Teos on kiintoisa paitsi tietokirjamielessä, myös elämäkertamielessä ja taatusti se on kiinnostava myös Berliini mielessä. Se on käännetty ranskankielisestä alkuteoksesta sekä saksaksi että englanniksi. Luin sen vihdoin loppuun.

9781509509812

En ole tietääkseni lähdössä Berliiniin, mutta Saksan historia kiinnostaa. Tällä teoksella on niin kiintoisa nimi, että se tarttui silmiin kerran viime keväänä töissä kahvihuoneessa kustantajan kataloogia selatessa. Kaunis kansi, kutsuttava otsikko ja kiintoisa myyntiteksti. Luin teosta alkuun kesälomalla – Etelä-Saksassa, aivan Pfalzin ja Alsacen rajalla, toinen jalka toisessa, toinen toisessa maassa.

Teoksen kirjoittaja Pascale Hugues on ranskalainen – tai pitäisi sanoa strasbourgilainen –toimittaja, joka on asunut Berliinissä neljännesvuosisadan. Hannahin mekko kertoo ”hänen kadustaan”, jota hän ei tietoisesti koskaan teoksessa nimeä. Jos lukija olisi utelias ja halukas, kadun pystyisi epäilemättä helposti jäljittämään, mutta ymmärrän Huguesin ajatuksen salaamisen takana: hänen katunsa on yksi Berliinin katu, se on kaikki kadut. Katu on syntynyt 1904 ja tavallisena berliiniläisenä katuna Schönebergissä se on nähnyt monenmoista.

Tämä teos on ensimmäinen kadun elämäkerta, jonka olen lukenut. Olen lukenut talojen elämäkertoja, mutta tässä on nyt ensimmäinen katubiografia. Kiihkeä sellainen se onkin! Hugues kirjoittaa niin hyvin, että tekee kadulleen kunniaa. Hänen ihmiskuvauksensa on kristallinkirkasta, yksityiskohtien kuvaus enemmän kuin high definitionia – välillä ehkä jopa aivan pikkuisen uuvuttavaa, mikä lienee pääsyy sille, miksi minulta jäi kesällä tämä pikkuinen kirja kesken. Kirja on niin upeasti käännetty (etenkin tekstin rytmi on poikkeuksellisen vahva), että minua jäi harmittamaan helppo ratkaisuni lukea se englanniksi. Ranskankielinen alkuteos olisi varmasti vielä huikeampi kokemus – varmuudella ainakin kielten loogikoista ja rytmeistä johtuen erilainen. Ehkä joskus, jos on aikaa, palaan alkuteoksen pariin. (Mainittakoon, että Hugues on julkaisuut 2011 myös teoksen Marthe et Mathilde: L’histoire vrai d’une incroyable amitié 1902–2001, jossa hän kirjoittaa isoäitinsä historian – ehkä palaan tähän, sillä se kertoo myös hänen kotiseudustaan Elsass/Alsacesta, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.)

Schönebergiläinen katu on paitsi katu, myös jalkakäytävät, liikenneympyrä, entiset liikkeet, mainoskyltit ja parvekkeet mutta etenkin kadun ihmiset. He hengittävät tämän teoksen sivuilla. Olen kovasti mieltynyt itsepintaisiin, sinnikkäisiin, kaikesta-perille-pääsemään-tahtovista tietokirjoittajista, jotka menevät äärimmäisyyksiin. Tästä bravuuriesimerkki on suuresti ihailemani Bea Uusma. Mutta myös Hugues menee, lentää jopa Yhdysvaltain länsirannikolle haastattelemaan katunsa entistä asukasta. (Ja aiemmin tässä blogissani jo ihailin Tiina Mahlamäkeä, joka matkusti ympäri Eurooppaa Kersti Bergrothin jalanjäljillä. Teen sellaista mieluusti itsekin.)

Käytännössä Huguesin kirjan luvut ovat kukin oma pienoiselämäkertansa, kussakin aina uusi päähenkilö. Hienoa tässä on se, että päähenkilöt tosiaankin ovat aivan tavallisia ihmisiä (David Bowieta ehkä lukuunottamatta!), tavallisia asukkaita tavallisen kadun varrelta – ja kun pikkuisen rapsuttaa, pinnan alta paljastuu mitä huikeimpia tarinoita. On ainaisia valittajia, toisille kakkuja leipovia ja järkyttävin ehkä se vanha rouva, joka äkisti paljastaa Huguesille kohtalonsa venäläisten sotilaiden tultua, sen niin tavallisen saksalaisnaisten ja ylipäänsä sodan kokeneiden naisten tarinan tässä maailmassamme, mutta joka hänen kohdallaan on jotain mitä hän ei ole koskaan aiemmin kertonut. Koskettavimpia tarinoista on kirjan nimiessee Hannahin mekosta, joka sijoittuu ajallisesti tarinan keskivaiheille, sille karmivalle vuosikymmenelle, joka olisi saanut jäädä olematta. Paljastettakoon, että Hannahin mekon teki hänen ystävänsä Susanne, joka ei selvinnyt.

Mutta monet selvisivätkin Hannahin tapaan, siltäkin kadulta, ja Hugues saa yhteyden myös Israelissa asuviin kadun entisten asukkaiden jälkeläisiin. Teos  muistuttaa myös siitä, että eivät kaikki haluaa muistaa – minkä me historioitsijat välillä olemme taipuvaisia unohtamaan.

Kaiken kaikkiaan Huguesin teos on rakkauden teko hänen katuaan, Schönebergiä ja Berliiniä kohtaan ja kaikkia hänen katunsa menneitä ja nykyisiäkin asukkaita kohtaan (ainakin lähes kaikkia). Se kertoo Berliinin loiston ja häpeän päivistä, sodan lopun hävityksestä. Paljon vähemmän se kertoo harmi kyllä kylmän sodan Berliinistä, elämästä muurin takana eristyksissä. Välähdyksiä myös siitä toki saamme – ja vihjeitä siitä, mitä on länsiberliiniläisen kadun elämä, kun länsi löytää kaupungin muurin murruttua.

*

Alkuteos: Pascale Hugues: La robe de Hannah. Berlin 1904–2014. Les Arènes 2014.

Saksaksi: Ruhige Straße in guter Wohnlage. Die Geschichte meiner Nachbarn. Übersetzer: Liz Künzli. Rowolt 2015.

Englanniksi: Hannah’s Dress. Berlin 1904–2014. Transl. C. Jon Delogu. Polity Press 2017.

Vastaisku miesten elämille

Tilaan Storyteliä. Pidän elämäkerroista. Kun Storytelin elämäkertakategorian avaa, iskee kasvoille järkyttävä näky. Toinen toisiltaan kopioivia äijäkansia. Yhdessä (Cheek) on pikkuisen punaista. Harmaata, mustaa ja taas harmaata. Enintään siniharmaata, Jutissa vähän taustalla Tapparan värejä. Kun klikkaa elämäkerrat-kategorian sisällä kategoriaa suosituimmat, totuus on armoton: Marko, Cheek, Alex, Pentti, Ville, Tommi, Gösta, Kalle, Hector, Juti, Marco, Pate, Pauli, Olli, Pekka, Jere, Aki, Zlatan.

OIKEASTI!?

Aivan aikuisten oikeasti tämä on tätä kirjoittaessani tämän kategorian ohittamaton totuus. Selitys ei voi olla se, että ohjelma suosittelisi näitä minulle lukemiseni perusteella, sillä en ole näistä ensimmäistäkään raottanutkaan – ja koska nämä joukkueena herättävät feminististä raivoa en raotakaan. Vaikka Hector sen ansaitsisi, ainakin. Varmaan Villekin. Ja Kalle.

Suomen Kuvalehti julkaisi (onkohan palsta nyt lopetettu, kun ei sitä näy uusimmissa numeroissa?) syntymäpäiväsankareiden merkkipäiväkuvia. Miehet siellä aina vanhenivat, uljaanharmaana rivistönä. Yhtenä viikkona tässä aivan taannoin Helsingin Sanomien kaikki nekrologit olivat miesten. Kas vain, ajattelin, vain miehet kuolevat. No, onneksi tilanne on korjaantunut sittemmin.

Valitettavasti kyse kirjamarkkinoilla ei ole edes siitä, että vain miehet lukevat elämäkertoja ja heitä kiinnostavat miesten elämäkerrat. Luulen kyllä, että suurin osa miehistä harvoin lukee naisten elämäkertoja, mutta koska naiset lukevat sekä naisten että miesten elämäkertoja, myös naisten elämäkerroille löytyy lukijoita, vaikkei miehiä niiden pariin pakotettaisikaan. Ehkä olisi syytä!

Kyse on siitä, että ajatellaan, että maailmassa (Suomessa) ei ole tarpeeksi kiinnostavaa naista, josta kirjoittaa elämäkerta.

Vastaväite: Olen juuri lukenut kaksi äärettömän kiintoisaa, aivan uutta naisen elämäkertaa: Tiina Mahlamäen kirjoittaman Kersti Bergrothin elämäkerran (ks. tekstini tästä blogissani 29.1.2018) ja Hanna-Reetta Schreckin kirjoittaman Ellen Thesleffin elämäkerran (tästäkin aion vielä kirjoittaa tässä blogissani). Ja nämä nyt esimerkkejä mennäviikkojen omasta lukulistastani.

Se, että elämäkertahyllyt näyttävät siltä kuin nyt näyttävät, kertoo siitä, että ajatellaan, että naisten elämillä ei ole painoarvoa, merkitystä eikä kiinnostavuutta. Että niitä ei kannata kirjoittaa eikä kustantaa. Ehkä erityisesti jälkimmäistä. Turha selitellä, että kyseessä on sattuma. Ei ole, ei ainakaan yksinomaan. Populaarielämäkerta on miehinen juttu.

Vastaiskuna pelkille miesten elämille ja muistakin hyvistä syistä luin juuri kulttuurihistorioitsijakollegani, Maarit Leskelä-Kärjen niinikään tuoreen teoksen Toisten elämät, jossa on kirjoituksia elämäkerroista – ja etenkin naisten elämäkertakirjoittamisesta ja naisten elämäkerroista. Teos kiteyttää monin tavoin tekijänsä tähänastisen uran mittaisen elämäkertalukeisuuden, biografisen tutkimusotteen teoreettisen keskustelun (aivan lähestyttävästi) ja avaa näkymiä monenlaiseen elämäkertagenreä uudistavaan tekemiseen. Elämäkertojen ystäville teoksessa on runsaasti myös tietoa elämäkertagenren historiasta ja naisista elämäkertureina. Suosittelen vakavuudella lukemaan tämän teoksen, myös silloin, kun vallalla on epäilys naisten tekemistä kohtaan, naiserityisyyden epäily tai naisten elämien arvon epäily.

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017. 272 s. ISBN 978-952-304-124-0.

 

 

 

Kersti Bergrothista

Tiina Mahlamäki on kollega laitokseltamme ja siitäkin syystä oli mitä mukavinta ja nautinnollisinta lukea hänen uusin kirjansa Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa. Kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta yhtenä tämän vuoden alkupuolen viikonloppuna.

Mahlamäki jaksaa pitää kirjansa intensiteetin yllä alusta loppuun, vaikka elämäkerran kohde ei aina tekijälleen kaikkea paljasta niin kuin hän toivoisi. Sitä paitsi ennakkoluuloinen lukija saattaisi luulla, että Bergrothin antroposofia olisi jotenkin luomassa teokseen kovinkin raskaan esoteerisen leiman ja kuorman, muttei niin tosiaankaan ole. Uskontotieteilijänä Mahlamäki hallitsee hengellisen kokemuksen analyysin hienosti, enkä usko sen puolen olevan kenellekään lukijalle niin sanotusti liikaa.

Bergroth oli paljon muutakin kuin antroposofi, vaikka vakaumus hänen elämässään kirjoittamisen lisäki pitkäkestoinen punainen lanka olikin. Rakkaudet tulivat ja menivät, mutta vakaumus ja kynä pysyivät. Kynästä Mahlamäki kirjoittaa onneksi myös paljon, tottakai, kun kyseessä on kirjailijaelämäkerta ja kohteena ihminen, joka eli kirjoittaakseen.

Minulla on jotenkin kummallinen suhde Bergrothiin. En oikein tiedä miksi hän on minulle niin tuttu, mutta jotenkin on. (Ja erittäin outoa on, että vaikka ahmin vaikka mitä lukuiässä, en tosiaankaan tainnut lukea hänen Mary Marckina kirjoittamiaan kirjoja!) Hän ja hänen nimensä ovat varmasti olleet läsnä Jyväskylässä niinä nuoruuden vuosina, kun erityisesti olin imupaperina kaikessa, mikä koski kirjailijoita, kirjoittajuutta ja kirjoittamista. Kerran meillä kävi lukiossa kirjailija, mutta taidankin kertoa siitä toisen kerran, sillä minulla on nyt tuon kirjailijan uusi aforismikokoelma pöydällä odottamassa…. Aivan toinen tarina, totta tosiaan. Minna Canth, Isa Asp – Kersti Bergroth? Bergrothin isä kuului oman opinahjoni ensimmäisten ylioppilaiden vuosikertaan. Ehkä kaikki juontaakin sieltä. Lyseossa oltiin hyvin ylpeitä siitä, että olimme sentään suomennimellä ja ylipäätään tällä pallolla ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu.

Mahlamäen teoksessa itselleni erityisen nautinnollisia kohtia olivat ne, joissa hän itse tutkijanroolissaan asettuu tutkittavansa jalanjäljille, niin Roomassa kuin Dornachissakin. Lisää tällaista!

Mahlamäen vahvuus on se, että hän ei ylitulkitse, ei vaikka kiusaus on taatusti ollut suuri. Jos hän ei tiedä, hän jättää aukon. Lukija saa luvan kuvitella, mitä kuvittelee. Monet Bergrothin ihmissuhteista ja rakkauksista ovat juuri tällaisia, hivenen katveeseen jääviä. Hauskaa on myös se, että Mahlamäki piirtää – erittäin kunnioittavasti – Bergrothista kuvan, jossa tämä on perin inhimillinen pienine turhaimaisuuksineen päivineen.

Kokonaisuutena Mahlamäki on tehnyt hienon työn nostaessaan esiin tämän erittäin merkittävän, erittäin vaikutusvaltaisen ja omana aikanaan erittäin tärkeässä ja näkyvässä kulttuuripersoonan roolissa eläneen kirjailijan. Toivonpa niin hartaasti, että tämänkaltaiset hienot, ammattitaitoisesti kirjoitetut elämäkerrat täyttäisivät hyllyt ja äänikirjojen striimauspalvelut eivätkä niinkään ne tämän hetken loputtomat äijäelämäkerrat, joissa kaikissa on niin samanlainen mustaharmaavalkoinen (enintään sinisävyillä vahvistettu) kansi, ettei niitä erota toisistaan.

*

Tiina Mahlamäki: Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa. Kirjailija Kersti Bergrothin elämäkerta. Partuuna, Helsinki 2017, 326 s. isbn 978-952-68533-7-6