Joulun parasta tekemistä on lukeminen. Jaettu käsitys, eikö vain? Tämän syyskauden lukuharrastuksissani päähuomion on saanut kaikkea muuta kuin kekseliäästi historia. Juuri ennen joulua olin jo ahminut Arto Kivimäen ja Pekka Tuomiston armoitetun vauhdikkaan teoksen Rooman keisarit (3. laajennettu painos, Karisto 2015), mikä oli aiheuttanut ihanan keisariähkyn. Olin jo päässyt pitkälle Maijastina Kahloksen erinomaisesti kirjoitetussa ja uusia tulkintoja esittelevässä teoksessa Rooman viimeiset päivät (Otava 2016), kun loistavan kirjastojärjestelmämme varauspalvelu toi pikavauhtia toivotun joululuku-urakan, jonka kimppuun oli pakko käydä kesken kaiken muun luettavan siinä pelossa, että en ehtisi loppuun ennen laina-ajan päättymistä. Ian Kershaw’n järkyttävän massiivinen, laskujeni mukaan 1466 lukusivua (viitteet, lähdeluettelot ja muut mukaanlukien kaikkineen teoksissa on 845 + 1115 sivua) käsittävä elämäkertateospari Hitler 1889–1936: Hubris ja Hitler 1936–1945: Nemesis muodostivat pöydällä yhdessä lähes yhtä korkean pinon kuin joulusuklaarasiat. No … eivät nyt aivan…
Tuli luettua. Viime yönä sain jälkimmäisenkin teoksen loppuun, näin vielä vanhan vuosikymmenen puolella. Laina-aikaakin on jäljellä vielä reilusti. Ei kaduta, vaikka aikaa meni, päiviä kului ja kului. Samassa ajassa olisin ehtinyt lukea kymmenen normaalimittaista suomenkielistä kirjaa. Aikaa meni etenkin koska professori Kershaw’n englanti ei ole helppoa. Se on suorastaan niin vaikeaa, että välillä piti oikein ihmetellä, että joku vielä (toki teospari on jo ’vanha’, parikymmenvuotias) kirjoittaa sillä tavoin. Akateemisen englannin ihanne on suoraviivaistunut merkittävästi, mutta Kershaw’n tyyli on aivan jotain muuta kuin suoraviivaista päälausetta. Se on eleganttia, erittäin hienostunutta, vivahteikasta – ja vaatii lukijalta jatkuvaa hereillä oloa. Ei tämä mitään, onhan teosparin aihekin hereilläpitävä. Mainitut 1466 sivua oli pakko lukea rivi riviltä, jotta pysyi kärryillä. Kershaw’n elämäkerrassa on kärryjä niin paljon, että muistikapasiteettiakin vaaditaan. Tässä kohdassa haluan muistuttaa niille, joita huvittaisi lukea teos, mutta ei todellakaan huvittaisi lukea sitä englanniksi saatikka kaikkia tuhattaneljääsataajarisaa sivua, että teoksesta on tehty myös tiivistelmä. Se ilmestyi meilläkin vuonna 2009 Ilkka Rekiaron suomentamana ja Otavan kustantamana yksinkertaisella nimellä Hitler. Sivuja näyttää kirjaston tietojen mukaan olevan tässä versiossa alle tuhat. Suosittelen…
Jokainen, joka on joskus kirjoittanut kirjaa, tietää, miten vaikeaa se on. Kapeankin aiheen teemat ja niiden hallinta tekstin tasolla on raastavaa puuhaa. Kershaw on tässä suvereeni, vaikka hänen aineistonsa on massiivinen ja aihe mittava. Hän hallitsee asiansa niin ylivertaisesti, että sai minut, paatuneen perinteisen-sotahistorian-kaukaa-kiertäjän, lukemaan kiinnostuksella erinäistenkin rintamien joukkojen siirrot, niin typerryttävän kauheaa luettavaa kuin se olikin (tarkennus: sota on kauheaa, ei teksti). Jäi myös kiinnostusta kaivaa lisää tietoa. Erityisesti satojentuhansien sotavankien käsittely lännessä jäi mietityttämään. Mihin ihmeeseen heidät mahdutettiin? Neuvostoliittolaisten vangeiksi jääneistä tiedän paljon enemmän…
Aivan kaikkeen Kershaw’n teos ei siis anna vastausta, mutta hän kertoo taatusti kaiken olennaisen tutkimuskohteestaan. Hän kertoo myös valtavan määrän olennaista kaikesta siitä, mikä selittää Hitlerin valtaannousua ja erityisesti vallassa pysymistä kaksitoista pitkää vuotta. Hän käy seikkaperäisesti läpi, miten demokratia ja parlamentarismi muodostuivat myös kansan mielissä vihollisiksi ja kuinka tämän kautta (nyt yksinkertaistan rajusti ensimmäisen osan hienon analyysin) saattoi syntyä täydelliseen tuhoon johtanut diktatuuri. Kershaw uuvuttaa lukijaansa tietoisesti käymällä lävitse Hitlerin yhä toistuvia ja itseään toistavia monologeja ja näin nostaa tärkeällä tavalla esiin sen, mitä ei tarvitse epäillä: ainakin hirmuhallitsija oli johdonmukainen juutalaisvihassaan.
Vaikken ole ollut perinteisen sotahistorian harrastaja, olen lapsesta saakka ollut kiinnostunut Hitleristä äärimmäisenä ihmisenä ja kaikki rajat ylittävänä ilmiönä, esimerkkinä äärimmäisestä pahasta. Olen tuntenut Hitlerin, kansallissosialismin ja ’lopullisen ratkaisun’ perustarinat mielestäni hyvin; tässä en taatusti eroa Polttouhrit -tv-sarjan aikoinaan nähneestä sukupolvestani. Kershaw’n teospari on silti silmiä avaava, hyödyllinen, jännittävä ja huiman esimerkillinen elämäkerta. Kohteen kautta aukeaa koko maailma, tie menneisyyteen. Ei tarvitse olla kovin kekseliäs huomatakseen, millaiset tiet meidän itsemme olisi syytä kiertää kaukaa. Hitler ei uskonut menneisyyden toistavan itseään – tässä yhdessä asiassa voinemme yhtyä häneen?
Kershaw’n teoksessa on valtavasti mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista yksi mieleeni parhaiten tarttuneista oli Hitlerin hammaskalusto. Ylipäätään diktaattorin viimeiset päivät bunkkerissa tunnetaan kohtalaisen hyvin, joten on kiintoisaa törmätä eroihin tulkinnoissa ja tiedoissa. Vaikkapa (tätä kirjoittaessani Areenassa vielä muutaman tunnin nähtävänä oleva) elokuva Perikato (Der Untergang, ohj. Oliver Hirschbiegel 2004) kertoo yhden, varsin tarkan tulkinnan bunkkerin sisustusta myöten, joten tarina tuntuu monesta varmastikin erittäin tutulta.
Mutta erojakin on eri tulkinnoissa Hitlerin Blondi-saksanpaimenkoiraa myöten. Kershaw nostaa esiin bunkkerissa olleen myös Blondin pennun. Tämä oli minulle uutta tai ainakin olin unohtanut pennun. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Hitler testasi syanidikapselia Blondiin. (Testattava oli, jotta saattoi luottaa kuolevansa siihen varmasti – kapselit toimittanut Himmlerhän olisi voinut huijata.) Mutta mitäköhän pennulle tapahtui? Ehkä se ammuttiin bunkkerin viimeisten tuntien kaaoksessa.
Tulkinnat siitä, että syanidi olisi nopea ja armollinen tappaja, eivät kuitenkaan välttämättä ole oikeita. Hitler tosin taisi niin luulla. Kershaw’n mukaan Hitler ei olisi ollut katselemassa Blondin kuolinkärsimyksiä, toisten mukaan hän niin teki. On syytä ajatella, että syanidi ei suinkaan tappanut armollisesti, ei edes koiraa.
Mutta siirtykäämme tästä sinänsä pienestä yksityiskohdasta, koiran koeluonteisesta kuolemasta ihmiselle tarkoitettuun syanidikapseliin, takaisin Hitleriin ja toiseen pieneen yksityiskohtaan, hänen karmeassa kunnossa olevaan hammaskalustoonsa (hänellä oli 56-vuotiaana kuollessaan neljä omaa hammasta jäljellä). Kershaw mainitsee aivan teoksensa loppuluvun alussa (Nemesis, s. 831) neuvostoliittolaisten näyttäneen yhdeksän päivää bunkkerille saapumisensa jälkeen Hitlerin hammasteknikolle Fritz Echtmannille alueelta löydettyjä osittaista leukaluuta ja kahta hammassiltaa. Echtmann, Kershaw sanoo, tunnisti sillat kuuluneiksi Eva Braunille ja Hitlerille ja leukaluun myös jälkimmäiselle. Jäänteet olivat sikarilaatikossa. Mainittakoon, että neuvostoliittolaiset nimenomaan etsivät Hitlerin jäänteitä.
Kershaw ei anna tietoon Echtmannin kuulustelusta minkäänlaista lähdeviitettä. Nootteja on muutoin vaikka miten paljon. Voi epätoivoa! Tämä ei nimittäin ole minun yksityiskohtiin takertuvassa päässäni pikkujuttu.
Nythän on niin, että maailma on täynnä toinen toistaan hupsumpia salaliittoteorioita. Monet niistä liittyvät väitteeseen, että Hitler ei olisikaan tehnyt bunkkerissa itsemurhaa, vaan itsemurha olisi lavastettu, jotta hän olisi päässyt pakenemaan. Salaliittoteoriat pohjautuvat etenkin siihen, että Stalin valehteli. Vaikka Neuvostoliitolla oli Hitlerin jäänteet hallussaan, Stalin väitti Hitlerin olevan elossa – omista syistään. Kershaw’n lyhyesti mainitsema, lähdeviitoittamaton Echtmann-tapaus kiinnittää huomioni siksi, että olin aivan hetki sitten lukenut ranskalaisen Jean-Christophe Brisardin ja amerikkalais-venäläisen Lana Parshinan tuoreet seikkailut Hitlerin jäänteiden perässä venäläisissä arkistoissa heidän teoksestaan Hitlerin kuolema ja neuvostoarkistojen salaisuudet (Otava 2018). Siitä lisää myös Stalinin valehtelumotiiveista.
Ällistyttävää kyllä, Brisard ja Parshina, jotka ovat kokeneita ja ansioituneita toimittajia, näkevät leukaluun ja palaneita hammassiltoja arkistossa Moskovassa 2016. Ne eivät tosin enää ole sikarilaatikossa. Hitlerin vanhat röntgenkuvat ovat säilyneet, ja niitä on verrattu kyseisiin luihin ja hampaisiin. Ne ovat kiistatta aitoja ja niin ovat röntgenkuvatkin (lue lisää kirjasta, en halua paljastaa koko juonta!). Jännittävää on myös se, että ilmeisesti Brisard ja Parshina eivät ole lukeneet massiivista Kershaw’n teosta ainakaan epilogiin saakka, koska eivät (minun muistini mukaan ainakaan) viittaa lainkaan tuohon sikarilaatikkotapaukseen.
Brisardin ja Parshinan teoksessa paljastuu heidän myös nähneen arkistossa kallonpalasen, joka lienee Hitlerin (teoksessa on siitäkin kuvia). Palassa on luodinreikä. Tämä kallonpala vie paljon tilaa teoksessa, sillä tekijät argumentoivat vahvasti, että kallo voisi olla Hitlerin, aivan kuten venäläiset (nyt) väittävät. Lähtöoletuksena heidän mukaansa on ollut se, että Hitler ampui itseään suuhun. Kershaw puolestaan ei kuitenkaan aseta lainkaan kyseenalaiseksi sitä, etteikö tämä nimenomaan olisi ampunut ohimoonsa. Ristiriitaisuudet tiedoissa tuntuvat syntyneen bunkkerissa Hitlerin itsemurhan aikaan olleiden antamista ristiriitaisista tiedoista, kun neuvostoliittolaiset ovat heitä sotavankeina kuulustelleet. Tulkintaerot teoksissa taas johtunevat siitä, että tekijät ovat tukeutuneet eri aineistoihin: Kershaw lännessä säilytettäviin lähteisiin, Brisard ja Parshina taas Venäjällä säilytettäviin. Ihmiset muistavat asiat eri tavalla. Mutta kun näin molempien teosten lukijana laitoin niiden antamat tiedot yhteen, lopputulos oli jälleen kerran selkeästi se, että salaliittoteoriat voidaan hävittää. Kertomus on aukoton – ja yhdenmukainen! Aukottomuuskaan ei tietenkään ole niin olennaista kuin se, että meillä on tieteelliset todisteet, jotka osoittavat hampaiden olevan Hitlerin. Tuskin hän lähti pakoon ilman leukaluutaan.
Ensi vuosikymmenellä en lupaa lukea keveämmistä aiheista, mutta koetan ainakin. Seuraavaksi on lukuvuorossa kuitenkin vielä tätä samaa: Heather Pringlen Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansa etsintä (Bazar 2009). Sen jälkeen vähän vähemmän karmeaa: Kahloksen kirjan lukeminen loppuun ja sen jälkeen joululahjaksi saatu, Finlandia-ehdokas Andrei Sergejeffin Egyptin historia (Gaudeamus 2019). Mitä hyvänsä, kunhan on hyvää, luotettavaa tietoa.
Hyvää uutta vuotta ja uutta kymmenlukua!
Tuokoon uusi vuosi paljon tietoa!
Käsiteltyjen teosten tarkemmat tiedot:
Brisard, Jean-Christophe & Lana Parshina: Hitlerin kuolema ja neuvostoarkistojen salaisuudet. Ranskankielinen alkuteos La Mort d’Hitler. Dans les dossiers secrets du KGB. (2018) Suom. Ville Keynäs. Helsinki: Otava 2018.
Kershaw, Ian: Hitler. 1889–1936: Hubris. New York & London: W. W. Norton & Co. (1998) 2000.
Kershaw, Ian: Hitler. 1936–1945: Nemesis. London: Penguin 2000.
Kirjoittavaksi olioksi 