Elän nuoruuden scifiä

A_Plunge_Into_Space_spherical_space_craft
Kuva: Wikimedia Commons

Viime viikolla kirjoitin parisataa sähköpostia ja luin paljon useamman, luin ainakin parinkymmenen TIASin hakijan tutkimussuunnitelman (onneksi lyhyitä), tein harrastuksen läksyt ja kävin tunnilla, luin hyvissä ajoin satakunta sivua työpapereita tutkimusryhmää ja perjantain tutkimuspäivää varten, valmistauduin viiteen kokoukseen, pidin esimiehen kanssa kokouksen ex temporé, lounastin kutsusta, vietin aamupäivää pääministerin kanssa, kävin kaupoissa, allekirjoittin useampisenttisen pinon työsopimuksia, delegoin, kyselin perään, tein sukupuuta, kirjoitin raportin, olin kuudessa kokouksessa ja kahdessa muussa tilaisuudessa edellisten lisäksi (ihanaa: juhlin kirjallisuustieteiden kollegoiden uusia hienoja kirjoja ja heistä Hanna Meretojan saamaa palkintoa), puhuin puhelimessa useaan otteeseen, kirjoitin kahta blogikirjoitusta, valmistauduin workshopiin, valmistauduin Belfastin esitelmään lukemalla sata sivua muistista ja muistamisesta ja vähän kirjoitinkin, allekirjoitin affiliaatiosopimuksia, konsultoin tiheästi kalenteriani, katsoin jakson nostalgista scifiä, söin, latasin tiskikonetta, luin Hesaria, nukuin, sovin lukuisia kokouksia, tulostin luettavia, kastelin kukkia töissä ja kotona, luin kirjaan alkuperäislähdettä ja vähän kirjoitinkin (jäljessä päivätavoitteista kuitenkin) ja lykkäsin tehtäviä tälle viikolle.

Laiska töitään muistelee. Protestanttisen etiikan mukaan töitään ei saa luetella eikä mainostaa – sehän on vihje täysin mauttomasta (ja tietenkin syntisestä) ahkeruudellaan ylpeilemisestä. Tarkoitus ei olekaan mainostaa ahkeruuttani tai laiskuuttani vaan nostaa esiin se, millaisen moninaisuuden kuvion arjen eri tehtävät ja tehtäväkentät muodostavat. Jos niitä ei muistele, ei pysty niitä hoitamaan.

Miten olennaiseksi onkaan käynyt johtaa omaa työtään ja hallita tekemisiään! Suomeksi: selvitä seuraavasta hetkestä ennakoimalla. Se vaatii myös työaikaa. Uskon pärjääväni kohtalaisen hyvin epävarmuuden edessä ja kaaoksen kanssa. Muodikkaasti sanottuna siedän ainakin kohtalaisesti epävarmuutta (työelämätaito). Mutta silloin kun päivät rytmittyvät tapahtumista ja kokouksista, joiden aikana ei mitenkään voi hoitaa muita asioita, siis ei voi epätoivottavasti multitaskata, aika on todella kortilla, koska on pakko ehtiä myös nukkua. Tällöin on pakko tietoisesti siirtyä kaaoksesta kohti järjestystä.

On organisoitava kaikki tämä. On siis ollut pakko ryhtyä paremmin perehtymään keinoihin, joilla päästä kohti järjestystä. Olen kehitellyt itselleni sopivia versioita niistä. Yksi näistä on kalenterityö. Olen kuin naimisissa sähköisen, Turun yliopiston minulle tarjoaman Outlook-kalenterin kanssa. Se kulkee kanssani joka paikkaan: kirjaimellisesti vaikka saunaan (muttei sentään). Laitteet ovatkin ajanhallinnan tarvitsijan ystäviä. Kalenteri on sekä henkilökohtaisessa että työpuhelimessani. Kalenteri on läppärilläni ja yliopistolla pöytäkoneella, se on tabletilla ja se on kellossani. Ja ne kaikki päivittyvät salamannopeasti, kunhan vain syötän laitteisiin uuden salasanan sen yliopistolla vaihtuessa.

Ajanhallinta edellyttää sitä, että ei edellytä muistiltaan tapahtumien muistamista. Kaikki laitetaan kalenteriin heti, kun tapahtumat alkavat syntyä. Käytän kysymysmerkkiä vielä epävarmojen tapahtumien kohdalla ja poistan kysymysmerkin, kun ne varmistuvat. Näin minimoin nolot päällekkäiset buukkaukset; se ei tosin niitä kokonaan poista, täydelliseksi kun ei tässäkään lajissa tule varmaankaan koskaan.

Älykello toimii yhdessä oman puhelimeni kanssa, joten sitä ei tarvitse säätää. Vaikka koko kapine tuntui älyttömyyden huipulta ennen kuin ajattelin syksyllä tarvitsevani jonkinlaista laitetta hoputtamaan nostamaan takapuolen ylös kaikilta liian mieluisilta istumatöiltä, on älykellosta tullut oikein hyvä kaveri. Se suristelee ranteessa merkiksi, että vartin päästä on oltava seuraavassa paikassa. Päästäni säästyy lisää kapasiteettia muihin asioihin. Hätätilanteessa voisin kelloni kanssa puhua vaikka autoa ajaessa puhelimessa, sillä se toimisi myös puhelimena. (Minulla ei ole tavallista handsfreetä, sillä en puhu puhelimessa autoa ajaessa.) Muutenkin pidän sen startrek-tunnelmasta.

Suurin ilo ja hyöty älykellosta on kuitenkin kalenterin tuoma mielenrauha. Vaikken ehkä muista, mitä tapahtuu kolmen tunnin päästä saati huomenna puhumattakaan ensi viikosta, näen lähitapahtumat ihan missä tilanteessa vain (sellaisessakin, joissa puhelimen selaaminen on mahdotonta) pienellä napautuksella ja muistutukset saan ranteeseeni niin, että kukaan niistä ei tiedäkään, kunhan muistan säätää kellosta äänet ja valot pois. Olen siis delegoinut muistuttelemiset koneelle. Siinä ne ovat erinomaisia. On hauska elää scifiä.

Mainokset

Trendejä tutkailemassa: aamulla pääministerin kanssa

4AIhOFgyTMO++yXJgrHaig
Pääministeri vetää ryhmien palautetilaisuutta Mauno Koivisto -keskuksessa.

Pääministeri Sipilä kiertää talven aikana kuulemassa yliopistolaisilta, mitkä ovat tulevaisuuden keskeisiä kysymyksiä. Meille kutsu tuli tälle päivälle, ja meninpä muutamaksi tunniksi mukaan minäkin laitosjohtajan velvollisuudentuntoa potien. Pääministerin ja valtioneuvoston tarkoitus on koota tietoa 2020-luvun suurista kysymyksistä, jota voidaan sitten hyödyntää ohjelmaa lainatakseni ”hallituksen tulevaisuusselonteossa, valtioneuvoston ja ministeriöiden tulevaisuustyössä sekä Suomen EU-politiikan valmistelussa”. Ei siis aivan pieni tehtävä. Käytännön kysymyksistä Juha Sipilä nosti esiin sosiaaliturvajärjestelmän kehittämisen, osatyökykyisten haasteet, perustulon merkityksen, tekoälyn vaikutukset ja uudet infraratkaisut, kuten tunnin junan sekä Tallinnan-tunnelin.

 

Aloituspuheenvuorossaan Sipilä mainitsi, että aloite yliopistolaisten kuulemiselle EU:n tulevaisuuden kehittämisessä tuli presidentti Macronilta. Hienoa, että pääministeri tarttui aloitteeseen, onhan hän myös henkilökohtaisesti saanut varsin mittavasti yliopistoväen vihaa niskaansa mm. taannoisten epäonnistuneiden huomautustensa vuoksi. Ehkä kiertueen osatarkoitus onkin myös hyvitellä ja osoittaa, että meillä on sittenkin merkitystä, että asiantuntijuutta tarvitaan ja arvostetaan.

Asiantuntijuutta hän saikin roppakaupalla. Työskentelimme tunnin ajan pienryhmissä, jotka fokusoituivat työn murrokseen, teknologiseen tulevaisuuteen, Euroopan vakauteen ja turvallisuuteen, kasvuun ja työpaikkoihin sekä englanninkielinen ryhmä teemaan Key questions for the future of Finland and Europe.

Itse olin toivonut pääseväni mukaan työn murrosta pohtivaan työryhmään ja toiveeni toteutui. Ryhmä pohti lyhyessä ajassa moninaisisa keskinäisriippuvuuksien kysymyksiä, modulaarisuuden merkitystä, kokeilukulttuuria, rajapintojen ja kytkentöjen yhä suurempaa merkitystä työelämässä. Esiin nousi tutkimuksen uusi fail fast -trendi ja kritiikki norsunluutornimaista tutkimustyöskentelyä kohtaan, joka on hidasta, odottelevaa eikä pysty tarjoamaan yhteiskunnalle nopeassa sykkeessä vastauksia. Toisaalta kiinnostavasti tämän vastapainona aamun alustuksessaan vuorovaikutusmuotoilun professori Erkki Sutinen toi esiin sen, miten Piilaakso tällä hetkellä vetäytyy retriitteihin, hiljaisuuteen – ja miten Suomella olisi mahdollisuus iskeä tähän trendiin (täytyy itserakkaasti sanoa, että myös minä olen tästä puhunut jo kauan!).

Itse näen voimakkaana trendinä modulaaristumisen. Se näkyy ja tuntuu vaikuttavan kaikessa. Modulaarisuus on juuri nyt tulossa opintosuunnitelmiimme (enkä ole syytön!). Työelämässä meiltä valmistuneet nomadit elävät jo todellisuudessa, jossa he asettuvat hetkeksi moduuliin, heittävät keikan ja siirtyvät toiseen – ja tulevaisuudessa näin yhä useammin virtuaalisesti ja globaalisti. Alustatalous mahdollistaa aivan uudenlaisen maailman jo nyt, mutta erityisesti ensi vuosikymmenellä. Tämä näkyy myös tilasuunnittelussa. Monikäyttötilat ovat tämän päivän työelämän sana ja koppeihin eristäytyminen tuntuu aivan eiliseltä.

Koulutuksen näkökulmasta esiin nousi minua kovasti kiinnostava ajatus generalistien tarpeesta työelämässä, onhan tämä ollut viime kuukausina isonkin keskustelun alla meidän laitoksellamme. Ristiriita onkin todellinen: osa työmarkkinoista edellyttää yhä spesialisteja, tietyn asian osaajia, mutta valtaosa humanistien työmarkkinoista on kuitenkin generalisteille otollisin. Tämä on mielestäni meidän laitoksellamme erityinen hengissäselviämiseen littyvä strateginen haaste. Yhä vähenevin resurssein toimiessa on kysyttävä: mitä varten me koulutamme ihmisiä?

Oma vastaukseni on ollut, että suurinta osaa väestämme koulutamme juuri noille modulaarisille uusille työmarkkinoille, joissa merkittävä osa väestä itse luo itselleen työpaikat – ja etenkin tuottaa itselleen tulovirran useista lähteistä. Kuunneltuani tänään teknologia-asiantuntijoita, kauppatieteilijöitä, yhteiskuntatieteilijöitä ja monien muiden alojen ihmisiä käsitykseni ei muuttunut.

Olen vakaasti sitä mieltä, että tällä tulevalla työmarkkinakentällä on tärkeä paikkansa myös humanistilla. Nostin keskustelussa esiin kysymyksen luovan työn muutoksesta ja luovan työn kasvavasta tärkeydestä seuraavan esimerkin kautta: Varsin pian saavutetaan tilanne, jossa sähköautot ovat arkipäivää ja niiden kehittelyn huippu on varsin lähellä jo saavutettua. Kukaan ei voi meidän maanteillämme ajaa 400 km/h, ei edes Saksassa, ellei nyt sitten aivan aamuyön tunteina, joten paljon kovempaa kulkevia autoja kuin nykyiset ei tarvitse kehittää. Jotta kauppa kävisi, sähköautolle on luotava lisäarvoa, lisää merkityksiä, lisää käyttöjä ja niin edespäin. Tähän tarvitaan meitä, kulttuurien tuntijoita. Ja tämä työkenttä on loputon.

 

Yliopistolaisen riemun hetkiä

Tänään oli yksi niitä päiviä, joita ottaisin monia lisää. Oivalluksia, ymmärtämisiä, elämyksiä. Työelämässä parhaita välähdyksiä on se, että tietää olevansa juuri siellä missä pitääkin, kuuluvansa ja olevansa viimeiseen saakka sitoutunut. Sellainen välähdys minulla oli taas tänään. Hoitelin monenmoisia hallintotöitä, kirjoitin ensi viikoksi esitelmää Helsingissä pidettävään digitaalisten ihmistieteiden konferenssiin ja kirjoitinpa kirjaanikin aamutuimaan päiväannokseni ylitse, liki 2000 merkkiä. Kaiken kruunuksi puolestapäivästä alkoi koko loppupäivän kestänyt viisituntinen koulutus, joka oli lähestulkoon aivan täydellisen onnistunut setti. Oivaltavat kouluttajat, samassa tilanteessa olevat kollegat keskustelemassa ja jakamassa kokemuksia, Jukka Perko soittamassa välipaloja. Soita minulle saksofonia ja minähän uskon vaikka voikukan olevan sininen.

Samanlainen huikaiseva tunne minulla oli myös parisen viikoa takaperin, kun pääsin vierailulle yliopistomme fysiikan laitokselle. Kollega, sikäläisen laitoksen johtaja esitteli minulle heidän käsittämättömän tarkkoja laitteitaan – hurjaa, mielenkiintoista, fantastista tutkimusta tehdään heillä, aivan niin kuin meidänkin laitoksellamme. Opin siellä, miten ultratyhjiö saadaan molekyylittömäksi, esimerkiksi. Ja oivalsin, että tutkimus kuin tutkimus, minua vain kiehtoo. Ei ole asiaa, josta ei pikkuisen penkomalla löytäisi jotain kiinnostavaa, olivat ne sitten materiaalifysiikan tai kulttuurihistorian ihmeitä. Tai kielten salaisuuksia tai maaperän kerrostumia. Tietäminen ja uuden oppiminen taitaa olla minulle itseisarvo. Mikä etuoikeus saada olla työpaikassa, joka ei muuhun tähtääkään kuin uuden tiedon tuottamiseen ja sen tiedon välittämiseen. Ja perin suuri on etuoikeus saada tehdä työtä, jossa voi rajattomasti toteuttaa omaa loputonta kaipaustaan tietämiseen.

Suomen kaltainen pieni ja monesta suunnasta katsoen syrjäinen maa ei elä ilman meitä: fyysikoita, kielitieteilijöitä, sosiologeja, kulttuurin ja taiteen tutkijoita, historioitsijoita ja kaikkia muidenkin tieteenalojen tekijöitä. Vaikka me tekijät olemmekin sopimuksettomassa tilassa juuri nyt ja osa väestä oli lakossa eilen ja lisälakot uhkaavat, poden silti yliopistolaisuuden riemua.

Me_olemme_yliopisto_Face_1200x630px

 

Kehittäminen ja muuttaminen

Se, että sanoissa on eroa, ei yllätä tietenkään, mutta viime kuukausina olen oppinut, miten huono sana muuttaminen on. Se kuuluu sanojen paarialuokkaan. Olen aina ollut mitä-sylki-suuhun-tuo-puhuja ja sanoilla löysäilijä, joten olen erehtynyt puhumaan muutoksesta. Tällaisen ongelmallisuuden saa tuta, kun joutuu olemaan muutosjohtaja. Minulle on aivan uutta, että muutoksella on paha kaiku, että se on ikävää, ankaraa ja kaikken kurjinta työtä tuottavaa. Onpa ollut opettelemista.

Puolustaudun sillä, että muutos on minulle ammattiasia. Historioitsijalla harvoin luulisi olevan mitään muutosta vastaan hampaankolossa, onhan ihmiskunnan historia melkoista muutoksen pyörää ja spiraalia. Aika usein kehääkin. Muutos on ihmislajin keskeisimpiä voimia, kehityksen edellytys. Paikalleen ei voi jäädä, koska silloin sammaloituu, kuten vanha kansa tiesi, mutta myös koska ajan virratessa pysähtynyt tulee jääneeksi jälkeen.

Historioitsija tutkii hyvin usein muutosta; se on pitkään ollut työmme julkilausuttu lähtökohta. Vasta uuden kulttuurihistorian nousu 1990-luvulla nosti esiin historian, joka on lähtökohtaisesti kiinnostunut muutoksen lisäksi tai sen sijaan hetkestä, poikkileikkauksesta ajan virran sijaan. Muutosta meillä ei silti ollut varaa unohtaa, liikettä tai ylipäätään sitä, mitä elämäksi kutsutaan.

M012_KK1178_850

Kuva: Spiraaliaiheinen juustokehä. Museovirasto, Musketti, Kansatieteen kuvakokoelma. Kuvaaja Gösta Grotenfelt, 1900-luvun alkupuoli. Lisenssi CC BY 4.0.

Outojen ilmiöiden tutkijana

Olen lukenut edelleen Terhi Utriaisen teosta Enkeleitä työpöydällä (2017), josta olen kirjoittanut aiemmassakin kirjoituksessani. Koska parhaillaan iso osa vapaa-ajastani vyöryy läppärin näppäimistölle naputellen kirjaa spiritualismiin – ja antispiritismiin – liittyen, enkeliuskoa tutkivan uskontotieteilijän etnografia tulee luonnostaan lähelle.

Utriainen kirjoittaa: ”… joidenkin tutkijoiden eettinen ja ammatillinen tehtävä on etsiä, nostaa esiin ja analysoida ’irrationaalisen’ kieltä ja osoittaa sen mahdollinen tärkeys rationaalista painottavalle (tieteellisen maailmankuvan) maailmalle. Sitä ei saa unohtaa, sillä se on ’toisen tiedon’ mahdollisuuden ylläpitämistä. Kyse ei tarvitse olla siitä, että asettuu puolustamaan oman tapaustutkimuksensa näkökulmaa maailmaan, vaan että asettaa sen ansaitsemaansa kriittiseen suhteeseen hallitsevien kielien ja tarinoiden kanssa.” (s. 177)

Tämä on kerrassaan oivallisesti kiteytetty.

Teen omaa kirjaani ja muutamaa artikkelia liittyneenä dosentti Maarit Leskelä-Kärjen johtamaan tutkimushankkeeseen Uudet etsijät. Esoteerisuus ja uskonnollisuuden murros modernisoituvassa Suomessa 1880–1940. Hanke sai mittavan rahoituksen Koneen Säätiöltä. Sen puitteissa avataan hyvin laajasti suomalaisen sivistyneistön esoteerisiä intressejä, tarkastellaan niiden kansainvälisiä kytköksiä ja historiallisia juuria sekä pohditaan, miten laaja vaikutus esoteerisellä vaikuttuneisuudella on ollut historiassamme. Hanke haluaa tuoda näkyväksi sen, miten tärkeä rooli esoterialla on ollut myös suomalaisten maailmassa.

Intressimme nousee rationaalista painottavasta tutkijan maailmankuvasta, Utriaista lainatakseni. Toisin sanoen lähtökohtanamme ei ole liikkeiden sisäinen näkökulma vaan nimenomaan tieteellisten linssien läpi katsoa menneisyyden esoteerisuutta kulttuurisena ilmiönä. Edustamiamme tieteenaloja ovat muun muassa kulttuurihistoria ja historia, uskontotiede ja taidehistoria.

Tiede on suhtautunut esoteerisiin liikkeisiin vähintään hyvin nihkeästi jo monta vuosikymmentä, mutta on hyvin tärkeä muistaa, että vielä sata vuotta sitten yliluonnollista tutkittiin aivan legitiimisti sen ajan tieteellisin menetelmin. Oli niin paljon uutta aukeamassa! Hypnoosi on tästä hyvä esimerkki: pikkuhiljaa se hiipi hyvinkin kokeellisilta (esoteriankin) kentiltä yhä merkittävämmäksi lääketieteelliseksi menetelmäksi.

Samaan aikaan tutkittiin mahdollisuutta saada yhteys tuonpuoleiseen. Jos monella meillä on tänä päivänä ajatus, että ensinnä tuonpuoleista ei ole tai toiseksi ainakaan siihen ei ole meillä suoraa yhteyttä, 1800-luvun jälkipuoliskolla oltiin tilanteessa, jossa mahdollisuus koskettaa toista puolta oli hyvin selkeästi läsnä, käsinkosketeltava. Se oli myös olennainen tieteellisen tutkimisen kohde. Tiede ei toisin sanoen ollut vielä eriyttänyt itseään tuonpuoleisen mahdollisuudesta.

Itseäni menneisyyden tutkijana kiehtookin omassa tutkimushankkeessani se maailma, jossa yli sata vuotta sitten elettiin, mahdollisen äärellä olevana maailmana.