Viime viikolla kirjoitin parisataa sähköpostia ja luin paljon useamman, luin ainakin parinkymmenen TIASin hakijan tutkimussuunnitelman (onneksi lyhyitä), tein harrastuksen läksyt ja kävin tunnilla, luin hyvissä ajoin satakunta sivua työpapereita tutkimusryhmää ja perjantain tutkimuspäivää varten, valmistauduin viiteen kokoukseen, pidin esimiehen kanssa kokouksen ex temporé, lounastin kutsusta, vietin aamupäivää pääministerin kanssa, kävin kaupoissa, allekirjoittin useampisenttisen pinon työsopimuksia, delegoin, kyselin perään, tein sukupuuta, kirjoitin raportin, olin kuudessa kokouksessa ja kahdessa muussa tilaisuudessa edellisten lisäksi (ihanaa: juhlin kirjallisuustieteiden kollegoiden uusia hienoja kirjoja ja heistä Hanna Meretojan saamaa palkintoa), puhuin puhelimessa useaan otteeseen, kirjoitin kahta blogikirjoitusta, valmistauduin workshopiin, valmistauduin Belfastin esitelmään lukemalla sata sivua muistista ja muistamisesta ja vähän kirjoitinkin, allekirjoitin affiliaatiosopimuksia, konsultoin tiheästi kalenteriani, katsoin jakson nostalgista scifiä, söin, latasin tiskikonetta, luin Hesaria, nukuin, sovin lukuisia kokouksia, tulostin luettavia, kastelin kukkia töissä ja kotona, luin kirjaan alkuperäislähdettä ja vähän kirjoitinkin (jäljessä päivätavoitteista kuitenkin) ja lykkäsin tehtäviä tälle viikolle.
Laiska töitään muistelee. Protestanttisen etiikan mukaan töitään ei saa luetella eikä mainostaa – sehän on vihje täysin mauttomasta (ja tietenkin syntisestä) ahkeruudellaan ylpeilemisestä. Tarkoitus ei olekaan mainostaa ahkeruuttani tai laiskuuttani vaan nostaa esiin se, millaisen moninaisuuden kuvion arjen eri tehtävät ja tehtäväkentät muodostavat. Jos niitä ei muistele, ei pysty niitä hoitamaan.
Miten olennaiseksi onkaan käynyt johtaa omaa työtään ja hallita tekemisiään! Suomeksi: selvitä seuraavasta hetkestä ennakoimalla. Se vaatii myös työaikaa. Uskon pärjääväni kohtalaisen hyvin epävarmuuden edessä ja kaaoksen kanssa. Muodikkaasti sanottuna siedän ainakin kohtalaisesti epävarmuutta (työelämätaito). Mutta silloin kun päivät rytmittyvät tapahtumista ja kokouksista, joiden aikana ei mitenkään voi hoitaa muita asioita, siis ei voi epätoivottavasti multitaskata, aika on todella kortilla, koska on pakko ehtiä myös nukkua. Tällöin on pakko tietoisesti siirtyä kaaoksesta kohti järjestystä.
On organisoitava kaikki tämä. On siis ollut pakko ryhtyä paremmin perehtymään keinoihin, joilla päästä kohti järjestystä. Olen kehitellyt itselleni sopivia versioita niistä. Yksi näistä on kalenterityö. Olen kuin naimisissa sähköisen, Turun yliopiston minulle tarjoaman Outlook-kalenterin kanssa. Se kulkee kanssani joka paikkaan: kirjaimellisesti vaikka saunaan (muttei sentään). Laitteet ovatkin ajanhallinnan tarvitsijan ystäviä. Kalenteri on sekä henkilökohtaisessa että työpuhelimessani. Kalenteri on läppärilläni ja yliopistolla pöytäkoneella, se on tabletilla ja se on kellossani. Ja ne kaikki päivittyvät salamannopeasti, kunhan vain syötän laitteisiin uuden salasanan sen yliopistolla vaihtuessa.
Ajanhallinta edellyttää sitä, että ei edellytä muistiltaan tapahtumien muistamista. Kaikki laitetaan kalenteriin heti, kun tapahtumat alkavat syntyä. Käytän kysymysmerkkiä vielä epävarmojen tapahtumien kohdalla ja poistan kysymysmerkin, kun ne varmistuvat. Näin minimoin nolot päällekkäiset buukkaukset; se ei tosin niitä kokonaan poista, täydelliseksi kun ei tässäkään lajissa tule varmaankaan koskaan.
Älykello toimii yhdessä oman puhelimeni kanssa, joten sitä ei tarvitse säätää. Vaikka koko kapine tuntui älyttömyyden huipulta ennen kuin ajattelin syksyllä tarvitsevani jonkinlaista laitetta hoputtamaan nostamaan takapuolen ylös kaikilta liian mieluisilta istumatöiltä, on älykellosta tullut oikein hyvä kaveri. Se suristelee ranteessa merkiksi, että vartin päästä on oltava seuraavassa paikassa. Päästäni säästyy lisää kapasiteettia muihin asioihin. Hätätilanteessa voisin kelloni kanssa puhua vaikka autoa ajaessa puhelimessa, sillä se toimisi myös puhelimena. (Minulla ei ole tavallista handsfreetä, sillä en puhu puhelimessa autoa ajaessa.) Muutenkin pidän sen startrek-tunnelmasta.
Suurin ilo ja hyöty älykellosta on kuitenkin kalenterin tuoma mielenrauha. Vaikken ehkä muista, mitä tapahtuu kolmen tunnin päästä saati huomenna puhumattakaan ensi viikosta, näen lähitapahtumat ihan missä tilanteessa vain (sellaisessakin, joissa puhelimen selaaminen on mahdotonta) pienellä napautuksella ja muistutukset saan ranteeseeni niin, että kukaan niistä ei tiedäkään, kunhan muistan säätää kellosta äänet ja valot pois. Olen siis delegoinut muistuttelemiset koneelle. Siinä ne ovat erinomaisia. On hauska elää scifiä.
Kirjoittavaksi olioksi 
