Pääministeri Sipilä kiertää talven aikana kuulemassa yliopistolaisilta, mitkä ovat tulevaisuuden keskeisiä kysymyksiä. Meille kutsu tuli tälle päivälle, ja meninpä muutamaksi tunniksi mukaan minäkin laitosjohtajan velvollisuudentuntoa potien. Pääministerin ja valtioneuvoston tarkoitus on koota tietoa 2020-luvun suurista kysymyksistä, jota voidaan sitten hyödyntää ohjelmaa lainatakseni ”hallituksen tulevaisuusselonteossa, valtioneuvoston ja ministeriöiden tulevaisuustyössä sekä Suomen EU-politiikan valmistelussa”. Ei siis aivan pieni tehtävä. Käytännön kysymyksistä Juha Sipilä nosti esiin sosiaaliturvajärjestelmän kehittämisen, osatyökykyisten haasteet, perustulon merkityksen, tekoälyn vaikutukset ja uudet infraratkaisut, kuten tunnin junan sekä Tallinnan-tunnelin.
Aloituspuheenvuorossaan Sipilä mainitsi, että aloite yliopistolaisten kuulemiselle EU:n tulevaisuuden kehittämisessä tuli presidentti Macronilta. Hienoa, että pääministeri tarttui aloitteeseen, onhan hän myös henkilökohtaisesti saanut varsin mittavasti yliopistoväen vihaa niskaansa mm. taannoisten epäonnistuneiden huomautustensa vuoksi. Ehkä kiertueen osatarkoitus onkin myös hyvitellä ja osoittaa, että meillä on sittenkin merkitystä, että asiantuntijuutta tarvitaan ja arvostetaan.
Asiantuntijuutta hän saikin roppakaupalla. Työskentelimme tunnin ajan pienryhmissä, jotka fokusoituivat työn murrokseen, teknologiseen tulevaisuuteen, Euroopan vakauteen ja turvallisuuteen, kasvuun ja työpaikkoihin sekä englanninkielinen ryhmä teemaan Key questions for the future of Finland and Europe.
Itse olin toivonut pääseväni mukaan työn murrosta pohtivaan työryhmään ja toiveeni toteutui. Ryhmä pohti lyhyessä ajassa moninaisisa keskinäisriippuvuuksien kysymyksiä, modulaarisuuden merkitystä, kokeilukulttuuria, rajapintojen ja kytkentöjen yhä suurempaa merkitystä työelämässä. Esiin nousi tutkimuksen uusi fail fast -trendi ja kritiikki norsunluutornimaista tutkimustyöskentelyä kohtaan, joka on hidasta, odottelevaa eikä pysty tarjoamaan yhteiskunnalle nopeassa sykkeessä vastauksia. Toisaalta kiinnostavasti tämän vastapainona aamun alustuksessaan vuorovaikutusmuotoilun professori Erkki Sutinen toi esiin sen, miten Piilaakso tällä hetkellä vetäytyy retriitteihin, hiljaisuuteen – ja miten Suomella olisi mahdollisuus iskeä tähän trendiin (täytyy itserakkaasti sanoa, että myös minä olen tästä puhunut jo kauan!).
Itse näen voimakkaana trendinä modulaaristumisen. Se näkyy ja tuntuu vaikuttavan kaikessa. Modulaarisuus on juuri nyt tulossa opintosuunnitelmiimme (enkä ole syytön!). Työelämässä meiltä valmistuneet nomadit elävät jo todellisuudessa, jossa he asettuvat hetkeksi moduuliin, heittävät keikan ja siirtyvät toiseen – ja tulevaisuudessa näin yhä useammin virtuaalisesti ja globaalisti. Alustatalous mahdollistaa aivan uudenlaisen maailman jo nyt, mutta erityisesti ensi vuosikymmenellä. Tämä näkyy myös tilasuunnittelussa. Monikäyttötilat ovat tämän päivän työelämän sana ja koppeihin eristäytyminen tuntuu aivan eiliseltä.
Koulutuksen näkökulmasta esiin nousi minua kovasti kiinnostava ajatus generalistien tarpeesta työelämässä, onhan tämä ollut viime kuukausina isonkin keskustelun alla meidän laitoksellamme. Ristiriita onkin todellinen: osa työmarkkinoista edellyttää yhä spesialisteja, tietyn asian osaajia, mutta valtaosa humanistien työmarkkinoista on kuitenkin generalisteille otollisin. Tämä on mielestäni meidän laitoksellamme erityinen hengissäselviämiseen littyvä strateginen haaste. Yhä vähenevin resurssein toimiessa on kysyttävä: mitä varten me koulutamme ihmisiä?
Oma vastaukseni on ollut, että suurinta osaa väestämme koulutamme juuri noille modulaarisille uusille työmarkkinoille, joissa merkittävä osa väestä itse luo itselleen työpaikat – ja etenkin tuottaa itselleen tulovirran useista lähteistä. Kuunneltuani tänään teknologia-asiantuntijoita, kauppatieteilijöitä, yhteiskuntatieteilijöitä ja monien muiden alojen ihmisiä käsitykseni ei muuttunut.
Olen vakaasti sitä mieltä, että tällä tulevalla työmarkkinakentällä on tärkeä paikkansa myös humanistilla. Nostin keskustelussa esiin kysymyksen luovan työn muutoksesta ja luovan työn kasvavasta tärkeydestä seuraavan esimerkin kautta: Varsin pian saavutetaan tilanne, jossa sähköautot ovat arkipäivää ja niiden kehittelyn huippu on varsin lähellä jo saavutettua. Kukaan ei voi meidän maanteillämme ajaa 400 km/h, ei edes Saksassa, ellei nyt sitten aivan aamuyön tunteina, joten paljon kovempaa kulkevia autoja kuin nykyiset ei tarvitse kehittää. Jotta kauppa kävisi, sähköautolle on luotava lisäarvoa, lisää merkityksiä, lisää käyttöjä ja niin edespäin. Tähän tarvitaan meitä, kulttuurien tuntijoita. Ja tämä työkenttä on loputon.
Kirjoittavaksi olioksi 