Kaikkia meitä tavalla toisella juuri nyt piinaava SARS-CoV-2 on virus, jolle meillä ei ole vastustuskykyä, josta tiedetään vielä kovin vähän ja jonka leviäminen olisi yhteiskuntien näkökulmasta saatava ehdottomasti hallituksi ja nopeasti. Sen aiheuttamaan sairauteen on kuollut vasta tuhansia, ja tällä hetkellä planeettamme odottaa, mitä on tulossa.
Olemme ristiriitaisen tilanteen edessä: emme halua sairastua, mutta toisaalta mietityttää, mitä tapahtuu, jos virus ei tartu meihin. Surkeimpia skenaarioita ovat ne, joissa tämänhetkinen maailmanlaajuinen sulkeminen tepsii niin tehokkaasti, että SARS-CoV-2 jää piinaamaan meitä todella pitkäksi aikaa. Kuinka kauan edes rikkaat yhteiskunnat voisivat kestää täydellistä sulkua? Ja sitten: mikä takaa, ettei epidemia palaa, kun rajat aukeavat uudelleen? Odottelemme kauhulla tilannetta Kiinassa nyt kun siellä aletaan purkaa rajoituksia.
Tämän viruksemme tartunnan tuottamasta immuniteetista ei käsittääkseni tälläkään hetkellä ole vielä varmaa tietoa. Voimme siis vain toivoa, että tartunnat tuottavat niin korkean immuniteetin, että se luo peittotilanteen, jossa virus häipyy meitä kiusaamasta. Koska rokotteen kehittämiseen menee vielä pitkään, tämä toive tarkoittaa, että valtaosan väestöstä täytyy saada virustartunta, jotta riittävä suojapeitto syntyy. Todennäköisesti silloin varsin iso osa meistä myös sairastuisi COVID-19:ään. Tässäpä tämänhetkisille vallanpitäjille se isoin pulma.
Tätä miettiessäni mieleeni tuli yksi historian sankarittaristani, Mary Wortley Montagu (1689–1762), joka Turkissa asuessaan perehtyi paikalliseen tapaan tartuttaa isorokko ihmisiin. 
Tauti oli hänelle itselleen tuttu, sillä hän oli lähes kuollut siihen. Hän kuitenkin oli ihmeen kaupalla toipunut, joskin hänen ulkonäkönsä oli kärsinyt. Hänellä oli Turkissa mukana pieni poikansa, jota hän ei halunnut uhrata taudille. Niinpä saamme lukea hänen kirjeestään ystävälleen Sarah Chiswellille Englantiin vuodelta 1719 toimenpiteestä, jossa rokotettavan ihoon vietiin neulalla isorokkoa, siis variolavirusta.
Lady Mary oli itse havainnut, miten vähän turkkilaisilla oli rokonarpia kasvoissaan, joten konstin täytyi siis tepsiä. Niinpä hän rokotutti poikansa (salaa mieheltään) jo Turkissa ja myöhemmin myös tyttärensä Englannissa. Kumpikaan ei sairastunut isorokkoon.
Lady Maryn rohkean toiminnan ja sitkeyden vuoksi (arvatenkaan hänen ideaansa rokotuksista ei suhtauduttu pelkästään innostuneesti) isorokkorokotukset levisivät pikkuhiljaa Britianniassa etenkin sen jälkeen kun kuningas antoi pitkän suostuttelun jälkeen rokotuttaa tyttärensä (poikia ei sentään uskallettu ’uhrata’) ja näin asiaa alettiin tutkia riittävästi. Vuosisadan lopulla Edward Jenner sitten havaitsi, että tartutuksen saattoi tehdä lehmärokolla, joka on huomattavasti turvallisempi tauti. Näin päästiin tilanteeseen, jossa tautia ei ole enää yli 40 vuoteen maapallolla todettu. (Virusta kylläkin säilytetään suojatusti, samoin kuin rokotteita.)
Ja mitäkö tästä mietin? No tietysti sitä, että voisiko viruksen meihin tarkoituksellisesti istuttamalla pystyä hallitsemaan epidemiaa nykyistä merkittävästi paremmin. Koska näyttää siltä, että suurin osa SARS-CoV-2:n saaneista sairastaa COVID-19:n lievänä, tämä voisi olla nopea tapa saada yhteiskunta takaisin raiteilleen. Virusistutukset voitaisiin hoitaa porrastetusti eri paikkakunnilla ja näin varmistaa, että mahdolliset vakavat tautimuodot pystyttäisiin hoitamaan. Se, että perusterveet olisivat immuneeja (jos immuniteetti syntyy), on paras suoja pitemmän päälle riskiryhmäläisille, eikö vain?
Vaan olisimmeko me tällaiseen tarpeeksi rohkeita vapaaehtoisia, näin tuntemattoman edessä?
p.s. Olen kirjoittanut Lady Marysta, isorokosta ja muistakin taudeista teoksessani Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500-1700-lukujen Euroopassa. Tammi 2006.
Kirjoittavaksi olioksi 