Wannsee

Olin päättänyt levätä kirjoittamisesta ja muista töistä illan. Oli korkea aika saada taas kutoa pojan villapaitaa. Koska en osaa kovin hyvien lukea kutoessani, kuuntelen mieluummin äänikirjaa tai katson vaikka elokuvaa, joten selailin viihdepalveluani. Se tallentaa automaattisesti kaikki Ylen Teema-femman Kino-sarjan elokuvat (kiitos Ylelle tästä vaihtelevasta ja todella tärkeästä sarjasta!), joten tiedostoissa oli viimeisimpien tallennusten joukossa Wannsee (Conspiracy, 2001, ohjaus Frank Pierson). Valitsin sen illan ohjelmaksi paitsi sen historiallisen kiinnostavuuden, myös sen näyttelijäkaartin vuoksi. Jostain syystä en ollut nähnyt tätä elokuvaan aiemmin. Valintaan liittyi myös se, että kuulun siihen valtavaan massaan, joka ei voi vastustaa yhtäkään elokuvateollisuuden tuotetta, jossa saa katsella ja kuunnella Colin Firthiä – tässä kiintoisasti roolitettuna tohtori Stuckartina. Ylipäätään brittinäyttelijöiden näyttelijäntyö on keskivertonakin huippua, joten elokuva lupasi paljon, onhan aihe mitä tärkein.

Elokuva kuvaa niitä paria tuntia, jotka Wannseen kokous kesti Berliinin Wannsee-järven rannalla pidetyssä kartanossa. Tuossa kokouksessa näennäisesti päätettiin ns. lopullinen ratkaisu juutalaisten täydellisestä tuhoamisesta. Todellisuudessa kokous järjestettiin, jotta eri virastoille saatiin annettua jo päätetty asia toimeksi. Tarvittiinhan rakennustyötä leireille, junia… Kokouksesta lisää tietoa löytyy Wikipedian Wannsee-sivulta, josta on myös linkki kokouksen ainoaan säilyneeseen pöytäkirjaan. Senkään ei pitänyt säilyä, mutta niinpä vain oli alttiina inhimilliselle erehdykselle myös saksalainen koneisto.

Kaikkihan me ”tiedämme” natsien pahuuden. Wannsee ei onneksi sorru tähän tietämiseen. Vaikka se on yritys rekonstruoida kokouksen minuutit, se onnistuu rakentamaan kokouksesta sen kaikessa kepeydessään hyytävän, jäätävän kuvan. Sitä katsoessa nousi ajatus, että Pierson on Arendtinsa lukenut. Saksalaiset näyttäytyvät kokouspöytänsä ääressä ihmisinä, eivät ”natseina” ja koska he ovat inhimillisiä, sen hirmuteon kauheus, mihin he siinä istuessaan osallistuvat, tulee todelliseksi. Tätä korostaa se ratkaisu (jonka pitäisi olla itsestäänselvä, muttei ole), että brittinäyttelijöiden esittämät saksalaiset eivät puhu viihdeteollisuuden natsia vaan ihan englantia. He ovat elokventteja, verbaaleja, hauskoja ja – jos he eivät tekisi mitä tekevät – viehättäviä. Tässä mielestäni on koko elokuvan ydin.

Järven äärellä jutustellaan Beethovenista, heitetään muutama mauton vitsi, naureskellaan ja ollaan niin kuin ihmiset ovat. Ja Heydrichin ystävällisen hymyilevä puheenjohtajuus on todellakin aivan kuin hän käsittelisi sitä, miten kalanperkeet parhaiten hävitettäisiin. Heitettäisiinkö lokeille vai saisiko näistä vielä jotain? Kenneth Branaghin joskus ärsyttävän maneerinen tyyli ja olemus sopivat minusta yllättäen Heydrichin rooliin. Arendtiin viitaten Wannseen Eichmann on myös kiintoisa. Häntä esittää Stanley Tucci, joka ulkomuodoltaan sopii esittämään ei-arjalaisen perikuvan näköistä Eichmannia. Jos historiallinen Eichmann oikeudenkäynnissään Jerusalemissa 1962 esiintyi itseensäkäpertyneenä hiirimäisenä toimistorottana, jossa tosin oli välillä aggressiotakin, elokuvan hahmo on neuroottinen, aggressiivinen, leiskuvasilmäinen ja epävarma. Pehmeä-äänisen Firthin esittämän Stuckartin ja Heydrichin lyhyt sananvaihto tauolla puolestaan kiteyttää muutamassa hetkessä sen, millä tavoin ihminen todellakin on laumasielu. Minulle juuri lainoppinut Stuckart on elokuvan hyytävin henkilö, ei todellakaan mikään Elizabeth B.:n tai Bridget J:n unelmien sankari.

Wannsee onnistuu muistuttamaan siitä, miten arjessa syntyneistä teoista, selän kääntämisestä, olan kohautuksesta ja siitä, että halutaan miellyttää, että mennään ryhmän paineen mukana, voi seurata asioita, joita ei jälkikäteen halua muistella. Ja tietenkin se muistuttaa siitä, että syvällinenkin pahuus ihmisessä on tosiaan, Arendtin hengessä, perin arkipäiväistä.

*

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahan arkipäiväisyydestä. Alkuteos Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil (1963). Suom. Antero Holmila ja Jouni Tilli. Docendo 2016.

Mainokset