Sunnuntaisen kävelyretkeni päätti kierros Tuhkamarkkinoilla. Jossain mitassa markkinoilla on aina pikkuisen historian havinaa, muistoja muista markkinoista vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten. Käsitöitä, leivonnaisia, metrilakua ja poliittisia puolueita.
Minulle ällistyttävin löytö eilisillä markkinoilla olivat nämä kuvaamani linnunpöntöt. Mitä ihmettä ne oikein kertovat? Saako niihin majoittua vain aitosuomalainen tintti? Onko tipusen oltava isänmaallinen? Saako savanneilla syntynyt tirskuttaja majoittua tänne? Entä idän aroilla viihtynyt? Osassa pönttöjä oli valtiolippu: ovatko ne diplomaattilinnuille?
Suomessa lipun käyttö on ollut hyvin niukkaa, suorastaan juhlallista mutta silti vaatimatonta. Lipulla ei ole koreiltu eikä sillä ole kohtuuttomasti julistettu. Se on vihjaillut juhlapäivistä, kertonut suruviestejä ja se on juhlinut suurmiehiä ja aivan viime vuosina yhtä suurnaistakin. Se on liehunut saloissa juhannuksen yöttömässä yössä rakkaimman vuodenajan kunniaksi. Nyt olemme tulleet kuitenkin pisteeseen, jossa lipun näkeminen herättää hyvin usein aivan ensimmäiseksi kysymyksen siitä, mikä viesti lipussa on.
Todistin syyskuussa 2001 omin silmin, miten nopeasti lippuun liittyvät käytännöt muuttuivat Yhdysvalloissa syyskuun yhdennentoista jälkeen. Tähtilipusta tuli muutamassa päivässä pakollinen merkki: joko liehutat tai kuulut niihin. Muutos katukuvassa oli huikea, olkoonkin, että amerikkalaisilla oli ensisestäänkin meihin verrattuna suorastaan yltiöliberaali liputuspolitiikka.
Markkinoilla myytyjen linnunpönttöjen liput saattavat hyvinkin olla oire tuonkaltaisen liputtamisen ja siihen sitoutuvan uudenlaisia ilmaisumuotoja saavan isänmaallisuuden virittymisestä, joka on kaukana vaikkapa urheiluun tai euroviisuihin liittyvän isänmaallisuuden karnevalismista, joka lopulta kuitenkin yhdistää. Liput voivat olla oireita päinvastaisesta, poissulkevasta isänmaallisuudesta, joka rakentuu hyvin vanhakantaiselle nationalismille. Se rakentuu näennäiselle historialliselle oikeutukselle, ajatukselle mahtavasta kansallisesta menneisyydestä, jota meillä kuitenkaan ei ole ollut. Ja totisesti, eikö olekin hyvä niin?
Kirjoittavaksi olioksi 