Koska minulla on ajatuksena laittaa tänne blogiin mietintöjä scifikatsomisistani (en yleensä lue scifiä), kirjaan tähän joitain aspekteja scifikuluttamisestani ensin. Muuten mietelmäni myöhemmin eivät välttämättä ole aivan ymmärrettävissä, jos niitä haluaisi seurailla. Koottuja selityksiä siis.
Science fiction on yleiskategoria niin liikkuvan kuvan kuin kirjallisuudenkin alalla. Se kattaa valtavan määrän lajeja ja alakategorioita. Olen kiinnostunut monien kategorioiden yli menevistä ilmiöistä scifissä ja olen varsin kaikkiruokainen. Scifin nimissä minulle kelpaa aikamoinen roskakin, mutta soisin, että laatu sentään juhlisi.
Ensisijaisesti scifissä kiehtoo avaruus. Ajattelen, että tämä voi johtua vuosikertani rakennusmoodista. Olin viisivuotias, kun Neil Armstrong astui Kuun pinnalle. Meille oli juuri tullut televisio ja muistan tapahtumat vieläkin. Olen avaruusajan lapsi, jolle oli kriisi, kun Nasa päätti lopettaa kuuohjelmansa ja jolle oli kriisi, kun Nasa päätti lopettaa sukkulaohjelmansa. Olen ollut ja yhä olen pettynyt siihen, miten hitaasti avaruusohjelmat ovat edenneet, siis siihen, että meillä ei ole vieläkään tukikohtaa kuussa (jos meille olisi kerrottu 1970-luvulla, että vuonna 2018 ihmiskunta ei ole vieläkään asettunut Kuuhun edes pienen tukikohdan voimin, olisimme järkyttyneet syvästi) emmekä vieläkään ole käyneet Marsissa, mistään kauemmasta puhumattakaan. Jos menisin nyt takaisin 1970-luvun lopulle ja kertoisin silloiselle itselleni, että vielä ei ole ollut lähelläkään mahdollisuus, että pääsisin avaruusmatkailemaan ja että sitä ei tulekaan, saisin nuoren minäparkani taatusti pettymyksen kyyneliin.
Kuulun niihin, joiden mielestä on hienoa, että meitä kiertää tuolla kaukana kansainvälinen avaruusasema. Minusta on ollut innostavaa seurata, miten Elon Muskin yritykset saada maahan palaavat kantoraketit toimimaan ovat pikkuhiljaa edistyneet. Ja huokasin ”vihdoin”, kun vastikään luin lehdestä, että Kuu-tukikohdat ovat viimeinkin aktiivisesti suunnitteilla. Tämä kaikki ei tarkoita sitä, että kannattaisin jollain tavalla taivaankappaleiden riistoa (Kuun tukikohtiahan suunnitellaan kaivostoiminnan aloittamiseksi siellä, avaruusscifin perusjuttu). Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että tutkimusmatkailun aika ei saa olla ohitse.
Olen myös 1970-luvun jälkipuolen scifisarjojen – niitä kutsutaan nykyisin usein avaruussaippuoiksi – kasvatti. Silloin etenkin Avaruusasema Alfa (Space 1999) ja myös Taisteluplaneetta Galactica (Battlestar Galactica) olivat Star Warsia tärkeämpiä, sillä niistä sai nauttia olohuoneen lattialla nenä kiinni televisiossa. Tällöin meillä jo oli väritelevisio! Scifin ystäviä hemmoteltiin muutenkin kuin avaruudella. Oli myös Miljoonan dollarin mies ja Näkymätön mies sekä Safiiri ja teräs. 1970-luvussa oli paljon ankeutta ja kurjuutta, mutta oli siellä totta tosiaan paljon hyvääkin, ainakin populaarikulttuurissa.
Tässä siis tausta. Tältä pohjalta ponnistan scifin kuluttajana. Minulle kelpaa lähes kaikki avaruusscifi, kunhan tiede ja ihminen ovat siinä edes jossain roolissa. Tämä tarkoittaa sitä, että vain aivan överifantasia jää katsomatta. Örkit ja alienit ja mutaatiot kelpaavat ilman muuta, ja mitä kamalampia, sen parempi. Tajusin aivan vastikään striimauspalvelun kategorisoinnista, että monet tällaiset elokuvat luokitellaan kauhuksi. Mitään kauhuista niissä en ollut tajunnutkaan nähneeni. Erityisen heikkona olen avaruusscifiin, joka rakentuu enemmän tieteeseen ja näennäiseen realismiin kuin fantasiaan, avaruuden olemuksena tuottamaan jännitykseen enemmän kuin räiskintään. Erityisen mieluisia ovat olleet Yksin Marsissa (The Martian, ohj. Ridley Scott 2015) ja Gravity (ohj. Alfonso Cuarón 2013). Missään tapauksessa ei kuitenkaan haittaa, vaikka jossain aluksen sokkeloissa tai sen lähettyvillä jokin fantasiaotus kiertelisikin. Tässä lajissa oikein tehokkaita ovat Apollo 18, ohj. Gonzalo López-Gallego 2011 ja Europa Report, ohj. Sebastian Cordéro 2013). Tosiasia kuitenkin on, että räiskintäkään ei ole pahasta mielikuvitusmaailmassa. Tietenkin olen katsonut vaikka miten moneen kertaan Alien – kahdeksas matkustajan (Alien, ohj. Ridley Scott 1979) ja sen seuraajat ja ns. esiosatkin Prometheuksen (2012) ja Covenantin (2017) kahdesti kumpaisenkin
Scifi saa tapahtua Maassakin. Tällöin tarvitaan muukalaisia tai dystooppisia tulevaisuudenvisioita Blade Runnerin henkeen. Onneksi tällaisia elokuvia riittää – ja televisiosarjoja. Tilaan Netflixiäkin oikeastaan juuri scifin vuoksi. The Expansen kaksi kautta olen tullut nähneeksi osin jo kahdesti; Star Trek: Discovery on osoittautunut erinomaiseksi. Maikkarilla parhaillaan kolmatta kautta pyörivä The Zoo on osin pikkuisen kankea, mutta kiintoisa konseptiltaan.
Helpompi olisi kertoa, mitä en scifin lajityyppeistä katso. Överfantasian jo mainitsinkin; lähtökohtaisesti minua kiinnostaa ihminen menneisyydessä, avaruudessa tai tulevaisuudessa. Myöskään animaatioscifiä en katso. Huumoria ei saa olla liikaa (tämä on vakavaa!) ja jos voin valita, avaruuswesterneitäkään en katso. Siinäpä se melkein. Jos on avaruusalus, hienoa teknologiaa tai edes tulevaisuus, olen kutakuinkin valmis. Tai saa se olla menneisyyttäkin ja vähän ränsistynyttä teknologiaakin, Star Warsin henkeen, jos vain on se avaruusalus tai mielellään useampi.
Kirjoittavaksi olioksi 