Sinebrychoffin taidemuseo on Helsingin helmi. Osoitteessa Bulevardi 40 se on syrjässä kaupungissa poikkeavan yliopistolaisen normaalireiteistä, joten siellä tulee käytyä aivan liian harvoin. Tällä kertaa pääsin hyödyntämään museon ylellisen pitkää keskiviikkoillan aukioloa ja kävin katsomassa kauan kaihoamani näyttelyn ihan jo liikunnan ilosta tuntien junassa ja kirjastossa istumisen jälkeen. Museon kevätkauden pääsatsaus on näyttely Italian ja orientin lumo. Ippolito Caffi. Näyttely on avoinna 27.5. saakka.
Ippolito Caffi syntyi 1809. Hän on Venetsian taideakatemian kasvatti, mikä näkyy hänen töissään, mutta toki hän perinteestä irtautuikin. Hän arvosti suuresti myös yhtä omista kaikkien aikojen suosikeistani, Canalettoa. Yhteys Canalettoon näkyy Caffin kaupunkimaisemissa, ja näen Canaletton Thamesin lähes peilikuvana Caffin kanaaleille.
Niin kuin esikuvansa Canaletton työt, myös Caffin maalaukset huokuvat ääretöntä teknistä taituruutta – jossain vaiheessa uraa häntä kosiskeltiinkin Venetsiaan perspektiiviopin professoriksi. Hän kieltäytyi.
Caffi maalasi Venetsiassa ja Venetsiasta paljon, mutta kaihosi myös sieltä pois. Näyttelyssä suureen rooliin pääsevätkin maalaukset, joissa hän on päässyt pois: ensin Roomaan, Napoliin ja sitten kohti itää, hänen aikansa loputtoman kiehtovaa, salaperäistä Orienttia.
Saidini lukeneena odotin ilman muuta hyvin orientalistista otetta ja ihmetyksekseni sain jotain muuta. Ei odaliskin odaliskia. Caffin itä on valoa ja minun silmineni katsottuna lähes kansatieteellistä observointia.
Näyttelytekstit kertovat Caffin olleen tekemisissä valokuvauksesta hurmautuneiden kanssa Roomassa. Näinkin monet maalaukset vuoropuheluna 1840-ja 50-lukujen valokuville, mutta myös tieteellisten tutkimusretkien kuvituksille. Siinä missä valokuvan ajateltiin tallentavan hetken sellaisenaan, Caffi halusi tallentaa värin ja lisäksi observoida näkemäänsä uutta, välittää sen taiteilijan kyvyillään muille.
Caffi tuntuu toki tallentaneen myös maiseman hetkeä ja todellisuutta. Maisemien utuisuus, kuten tässä ylimpänä olevasta satamakuvasta näkyy, tuo mieleeni aavistuksia impressionismista. Sanon tämän senkin uhalla, että uhmaan perussääntöä. Historioitsijan ei pitäisi kovin suuresti jälkiviisastella ja nähdä erityisiä enteitä tyyleissä tai laaduissa.
Maalauksia mm. Roomasta, Ateenasta, Jerusalemista ja Luxorista oli kiehtovaa tutkiskella myös suhteessa nykypäivään. Miten erilainen maailma! Historian prosessit tuntuvat hyökkäävän näyttelyssä kävijän silmille. Parthenonin kukkulaa ei ole tunnistaa lähes pastoraalin maiseman keskeltä, Karnakin temppeli on yhä hiekan vallassa, Jerusalem muurinsa sisällä.
Caffi ei ollut minulle entuudestaan mitenkään tuttu taiteilija, mutta hämmästyttävän kosketuksen häneen sain tästä maalauksesta – joka myös tottavie on minusta impressionistinen:
Se henkii tunnetta siitä, että irtautuu totutusta, saa uuden perspektiivin – maailma on avoinna. Mitä ilmapallolennon on täytynytkään olla 1800-luvun alkupuolen ihmiselle, kun se on tämän päivänkin monenlaisiin ilmaperspektiiveihin tottuneellekin elämys. Näyttelyteksteihin oli hienosti liitetty mukaan Caffin kirjallinen kuvaus ilmapallolennostaan:
”Nyt saan tuntea minulle aivan uuden hurmion nautintoja. Ympärilläni ilma on rajaton. Alhaalla laaksot, vuoret, joet ja meri pienenivät mitoiltaan ja näyttivät lopulta kääpiöiden asuinalueilta. Mikä alati uusi taiteellisen hurmoksen tunne!” (Caffin kirje Antonio Tessarille, 1.5.1847, ote näyttelytekstistä.)
Caffi oli hurmioitunut periaatteen mies ja venetsialainen henkeen ja vereen. Hän hukkui piirroksineen muiden joukossa koetettaessa saada Venetsia itävaltalaisilta Lissan meritaistelussa 1866, kun lippulaiva Re d’Italia upposi.
Kirjoittavaksi olioksi 